Viime viikon lähtökohtapohdinnasta jäi puuttumaan,
materiaalin runsaudesta johtuen se, että minkä/mitkä asiat ottaisin taiteenteon
lähtökohdakseni nyt. Pohdintani on johtanut tähän: se miksi Qi Baishin teokset
eivät riitä lähtökohdakseni johtuu siitä, että en edes kuukauden harjoittelulla
löytänyt TUNNETTA motivaatiosta, mikä johtaa työskentelyä. Kirjoittaessani
entisistä lähtökohdistani viime kerralla ymmärsin tämän tunteen merkityksen. Se
on tunne, joka motivoi, ohjaa ja löytää oikeat ongelmanratkaisut työskentelylle sekä työvälineet materiaalit jne. sekä halun toimia/työskennellä esim.tietyn tekniikan kanssa ja jo jollain tavalla hahmottuneiden ideoiden parissa.
Tätä tunnetta voisi kutsua myös inspiraatioksi, mutta se tunne mistä tässä puhun,
on hieman laajempi. Jotkut odottavat inspiraatiota kuumeisesti ja niin minäkin,
mutta joskus ja usein se syntyy vain tekemällä, ei pelkästään olemalla.
Hallittu joutilaisuus, joka ei ole laiskuutta vaan olemisen ja tekemisen
sopivaa vuorottelua ja päättyy energian lisääntymiseen, voi edeltää inspiraatiota.
Mutta inspiraatiota voidaan pitää yllä myös tekemällä ja niin käykin silloin
kun tekemisen prosessi on jo käynnissä.
En siis löytänyt tunnetta, mikä olisi kantanut toiminnan
aloittamiseen tai sitten voi olla vain niin, että työskentelyyn ei ole tarvetta
intiaanikesän porottaessa sisään ikkunasta ja ovista. Tilannetta täytyy tarkastella uudelleen sitten
kun syksy koittaa.
Viimeksi mietin myös sitä olenko taiteeni tien päässä vai risteyskohdassa.
Olen vuosikausia, en ihan siitä lähtien kun valmistuin 1998, vaan vähän sen
jälkeen, kolmenkympin kriisin paikkeilla stressannut, kipuillut ja vatvonut sitä,
miksi en jaksa osallistua taide-elämään aktiivisesti pitämällä näyttelyitä, hakemalla apurahoja, olla mukana taiteilijaseuran toiminnassa
jne. tekemällä kaikkea sitä, mikä liittyy taiteilijana olemiseen ja
taiteilijaidentiteettiin. Olen syyllistänyt itseä haluttomuudestani,
laiskuudestani, pyöritellyt asiaa ja stressannut itseäni kohtuuttomasti
syyllisyyden ja häpeänkin tunteilla. Ajatuksiani ja energiaani ovat kuluttaneet
se, minkälainen minun pitäisi olla ollakseni se, mihin olen kouluttautunut. Eli
kuvataiteilija ja kuvataiteilijan identiteettiin liittyneet pinttyneet ja
vanhanaikaiset käsitykset mitä on olla ”oikea” taiteilija. En usko, että nämä
ajatukset taiteilijuudesta ovat pelkästään minun ajatuksia vaan ne pyörivät
kollektiivisesti muidenkin ajatuksissa. Sitten olen selittänyt itselleni ja muille,
että matkustelen mieluummin kuin maksan näyttelymaksuja ja onhan se ollutkin
hyvä selitys. Mutta päässäni ovat kummitelleet huonommuuden ajatukset….
 |
| Japanikoira sarjasta "Koiran paluu" |
Artistihan maksaa Suomessa kaikki kulut niin galleriavuokran,
kutsukorttien painatukset, teosten kuljetukset, vakuutukset kuin
avajaistarjoilutkin ellei saa toimintaansa apurahoja. Apurahojen, gallerioiden
ja jyrytettyihin näyttelyihin hakeminen on aina saanut karvani pystyyn. Toimintaan kuluu paljon aikaa ja usein tulee vastaukseksi ”kiitos hakemuksestasi
jne.” Jokuhan voi tästä hakemushässäkästä
tykätäkin, mutta minä en. Ja miksi minun pitäisi tykätä? Ja miksi minun
pitäisi identifioitua taiteilijaksi tai opettajaksi tai joksikin muuksi kun
kulminaatiopisteessä on kuitenkin se, miten toimin tässä elämässä ja mihin
huomioni kohdistan? Pitäisikö minun tehdä näitä kaikkia hakemushässäköitä vain sen tähden, että jotkut ajattelisivat
minun olevan taiteilija, joka tekee taidejuttuja, koska on opiskellut taiteilijaksi. Mitä
sillä on väliä mitä muut ajattelevat minun olevan? Mitä väliä on edes sillä mitä itse ajattelen olevani, koska kaikki määritelmät ovat kuin hiekkaan valuva
vesi. Se haihtuu nopeasti ja varmasti, eikä sitä pian enää ole. Me myös haihdumme, aika nopeastikin ja varmasti. Olisiko tärkeämpää tuntea
elävänsä kuin olevansa ”joku” ja identifioitua sen mukaan. Silloin
mahdollisuudet olisivat laajemmat eikä tarvitsisi tehdä niitä asioita, mitkä tuntuvat vaikeilta ja stressaavilta ja jotka eivät ole kuitenkaan pakollisia. Voisi tehdä omasta osaamisestaan laajennetun version ja päivittää sitä uusilla jutuilla.
Asiat voivat myös muuttua ja ehkä vuoden päästä kirjoitan
innoissani hakemuksia ja pidän näyttelyitä. Tai sitten en koskaan. Sillä ei ole
väliä. Vain toiminnalla on väliä ja sillä, että tekee asioita siksi, että
haluaa ja osaa kuunnella tuleeko halu itsestä vai siitä, että luulee toimivansa niin
kuin muka pitäisi toimia tai niin kuin minun oletetaan toimivan. Monesti palaan siihen kysymykseen, että mistä minä tiedän mitkä ajatukset ovat omiani ja mitkä niitä, jotka ovat minuun tarttuneita ja onko edes mahdollista sanojen ja ymmärryksen puitteissa olla täysin itsetiedostava, ajatteleva ja tunteva yksilö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti