keskiviikko 26. elokuuta 2015

Tunne, inspiraatio ja taiteilijuus






Viime viikon lähtökohtapohdinnasta jäi puuttumaan, materiaalin runsaudesta johtuen se, että minkä/mitkä asiat ottaisin taiteenteon lähtökohdakseni nyt. Pohdintani on johtanut tähän: se miksi Qi Baishin teokset eivät riitä lähtökohdakseni johtuu siitä, että en edes kuukauden harjoittelulla löytänyt TUNNETTA motivaatiosta, mikä johtaa työskentelyä. Kirjoittaessani entisistä lähtökohdistani viime kerralla ymmärsin tämän tunteen merkityksen. Se on tunne, joka motivoi, ohjaa ja löytää oikeat ongelmanratkaisut työskentelylle sekä työvälineet materiaalit jne. sekä halun toimia/työskennellä esim.tietyn tekniikan kanssa ja jo jollain tavalla hahmottuneiden ideoiden parissa. Tätä tunnetta voisi kutsua myös inspiraatioksi, mutta se tunne mistä tässä puhun, on hieman laajempi. Jotkut odottavat inspiraatiota kuumeisesti ja niin minäkin, mutta joskus ja usein se syntyy vain tekemällä, ei pelkästään olemalla. Hallittu joutilaisuus, joka ei ole laiskuutta vaan olemisen ja tekemisen sopivaa vuorottelua ja päättyy energian lisääntymiseen, voi edeltää inspiraatiota. Mutta inspiraatiota voidaan pitää yllä myös tekemällä ja niin käykin silloin kun tekemisen prosessi on jo käynnissä. 
En siis löytänyt tunnetta, mikä olisi kantanut toiminnan aloittamiseen tai sitten voi olla vain niin, että työskentelyyn ei ole tarvetta intiaanikesän porottaessa sisään ikkunasta ja ovista.  Tilannetta täytyy tarkastella uudelleen sitten kun syksy koittaa.

Viimeksi mietin myös sitä olenko taiteeni tien päässä vai risteyskohdassa. Olen vuosikausia, en ihan siitä lähtien kun valmistuin 1998, vaan vähän sen jälkeen, kolmenkympin kriisin paikkeilla stressannut, kipuillut ja vatvonut sitä, miksi en jaksa osallistua taide-elämään aktiivisesti pitämällä näyttelyitä, hakemalla apurahoja, olla mukana taiteilijaseuran toiminnassa jne. tekemällä kaikkea sitä, mikä liittyy taiteilijana olemiseen ja taiteilijaidentiteettiin. Olen syyllistänyt itseä haluttomuudestani, laiskuudestani, pyöritellyt asiaa ja stressannut itseäni kohtuuttomasti syyllisyyden ja häpeänkin tunteilla. Ajatuksiani ja energiaani ovat kuluttaneet se, minkälainen minun pitäisi olla ollakseni se, mihin olen kouluttautunut. Eli kuvataiteilija ja kuvataiteilijan identiteettiin liittyneet pinttyneet ja vanhanaikaiset käsitykset mitä on olla ”oikea” taiteilija. En usko, että nämä ajatukset taiteilijuudesta ovat pelkästään minun ajatuksia vaan ne pyörivät kollektiivisesti muidenkin ajatuksissa. Sitten olen selittänyt itselleni ja muille, että matkustelen mieluummin kuin maksan näyttelymaksuja ja onhan se ollutkin hyvä selitys. Mutta päässäni ovat kummitelleet huonommuuden ajatukset….


Japanikoira sarjasta "Koiran paluu"

Artistihan maksaa Suomessa kaikki kulut niin galleriavuokran, kutsukorttien painatukset, teosten kuljetukset, vakuutukset kuin avajaistarjoilutkin ellei saa toimintaansa apurahoja. Apurahojen, gallerioiden ja jyrytettyihin näyttelyihin hakeminen on aina saanut karvani pystyyn. Toimintaan kuluu paljon aikaa ja usein tulee vastaukseksi ”kiitos hakemuksestasi jne.”  Jokuhan voi tästä hakemushässäkästä tykätäkin, mutta minä en. Ja miksi minun pitäisi tykätä? Ja miksi minun pitäisi identifioitua taiteilijaksi tai opettajaksi tai joksikin muuksi kun kulminaatiopisteessä on kuitenkin se, miten toimin tässä elämässä ja mihin huomioni kohdistan? Pitäisikö minun tehdä näitä kaikkia hakemushässäköitä vain sen tähden, että jotkut ajattelisivat minun olevan taiteilija, joka tekee taidejuttuja, koska on opiskellut taiteilijaksi. Mitä sillä on väliä mitä muut ajattelevat minun olevan? Mitä  väliä on edes sillä mitä itse ajattelen olevani, koska kaikki määritelmät ovat kuin hiekkaan valuva vesi. Se haihtuu nopeasti ja varmasti, eikä sitä pian enää ole. Me myös haihdumme, aika nopeastikin ja varmasti.  Olisiko tärkeämpää tuntea elävänsä kuin olevansa ”joku” ja identifioitua sen mukaan. Silloin mahdollisuudet olisivat laajemmat eikä tarvitsisi tehdä niitä asioita, mitkä tuntuvat vaikeilta ja stressaavilta ja jotka eivät ole kuitenkaan pakollisia. Voisi tehdä omasta osaamisestaan laajennetun version ja päivittää sitä uusilla jutuilla.

Asiat voivat myös muuttua ja ehkä vuoden päästä kirjoitan innoissani hakemuksia ja pidän näyttelyitä. Tai sitten en koskaan. Sillä ei ole väliä. Vain toiminnalla on väliä ja sillä, että tekee asioita siksi, että haluaa ja osaa kuunnella tuleeko halu itsestä vai siitä, että luulee toimivansa niin kuin muka pitäisi toimia tai niin kuin minun oletetaan toimivan. Monesti palaan siihen kysymykseen, että mistä minä tiedän mitkä ajatukset ovat omiani ja mitkä niitä, jotka ovat minuun tarttuneita ja onko edes mahdollista sanojen ja ymmärryksen puitteissa olla täysin itsetiedostava, ajatteleva ja tunteva yksilö?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti