Joutsenen kosketus
sisältäpäin
kuin
enkelin siiven hipaisu
sulatkin yhtä
valkoiset ja puhtaat,
mutta ääni
voi jeesus,
minkä äänen joutsenelle valitsit!
Ainakin sen kuulee,
kun ne tulevat järvelle
kovaa rääkyen
ja laskeutuvat
järven kiitoradalle
sulavasti, varmasti.
Minä uin joutsenten kanssa
vedessä,
joka on jo
Syksyn vettä
luihin saakka kylmää.
Kylmyys potkaisee minut
syksyn tuomiin mahdollisuuksiin
ja uusiin alkuihin.
Mutta jos saisin päättää
menisin talviunille
muumipeikkojen taloon.
Nukkuisin Niiskuneidin kanssa
samassa huoneessa
ja ennen nukkumaanmenoa
meikkaisimme
laittaisimme helmet
ja
pitkät juhlapuvut päälle
ja menisimme
Muumimamman lettukesteihin
mansikkahilloa varoen.
Keväällä me heräisimme
Nuuskamuikkusen huilun soittoon
ja tanssisimme
Muumilaakson väen kanssa
uuteen kesään.
Mutta en ole vielä
löytänyt Muumilaaksoa
ja siksi minä seuraan tuulen kutsua
ja huojun puiden mukana.
Ajelehdin virrassa lehtien seassa
ennen sen jäätymistä
ja kuuntelen
joutsenten riipivää ääntä.
Kauneus ei ole
rumuudesta
kovinkaan kaukana
niin kuin ei syksy
edellisestä syksystä.
Järven ylle heitetty
harmaa harso,
jonka alta pilkistää
sininen taivas ja vastaranta.
Hipsin yöpukusiltani
varpaat jäässä
lämpimästä mökistä
ihastelemaan
aamun kaunista usvaa,
joka ei kauaa kestä.
Harso haihtuu
pikkuhiljaa
ympärillemme,
kuin kylmä viitta
ja vielä metsässäkin
tunnemme sen,
kun pyöräilemme
rosoista hiekkatietä
vankoilla mummonpyörillä
ja jätämme ne tienposkeen odottamaan.
Jäkälät
sammalet
kanervanvarvut
punaiset puolukat
loistavat väreillään
ja heittäydymme
käsinemme keräämään
metsän parasta super foodia.
Pimenee päässä
ja ulkona
yhä aikaisemmin,
kun on syksy,
mutta kesä vielä sydämessä.
Päivien aurinkoisuus yllättää
olen aamulla varustautunut
huivillapipollasormikkaillavillapaidallapitkiksillä
ja päivällä
tarvitsen vain aurinkolasit
(ja vähän muutakin).
Illalla valaisen itseni
ja koirani
heijastimilla
ja päänikin valaistuu (onneksi edes pää!)
katulamppujen valosta.
Mieli kulkee
valosta pimeään
aamusta iltaan
se on yhtä rauhaton kuin kesälläkin
nyt se vain sammuu aikaisemmin.
Kuin saunalyhty.
Sateen jättämä
kiiltävän musta asfaltti
ja tien yli kipittävä metsähiiri
autoni valokeilassa.
Onneksi hiirellä on oikea suunta
kohti tien reunaa
nelikaistaisen tien ylitys on
seikkailu elämästä ja kuolemasta.
Minne pieni hiiri matkailee
pimeydessä?
Keltaiset vaahteran lehdet
täplittävät vielä vihreän nurmikon
ja ketun musta siluetti
puiston valojen alla.
Hetkessä se singahtaa pakoon
kuullessaan pikkukoirani
kipakan äänen.
En ole ennen nähnytkään koiraani
niin raivoisan kiihkeänä,
villinä.
Vieteilleen ei aina voi ihminenkään mitään
koira vielä vähemmän.
Se,
joka elää,
haluaa elää
ja siksi se juoksee.
Paitsi ne lannistetut sielut,
joita eivät enkelin siivet
ole tarpeeksi koskeneet.
Hämähäkki laskeutuu silmieni eteen
ajan autoa
enkä voi huitoa
ja sitten se nousee seittiään pitkin takaisin sinne,
mistä on tullutkin
ja toivon,
ettei se kasva niin isoksi
etten mahdu enää autooni.
Ei hämähäkkiä voi tappaa,
se tietää huonoa onnea
ja huonoa onnea voi olla sekin,
että on tietoisuuteen syntynyt,
muttei sen mysteeriä ymmärtänyt.
Koivunlehdet pomppivat,
tanssivat,
vierivät ja kierivät
tummassa asfaltissa
pimeässä illassa
autoa kohti ja sen alle
kuin karkuun lähtevät valopallerot.
Synkän päivän iloinen esitys
ajaessani töistä kotiin.
Porraskäytävässäkin
tuoreen pullan tuoksu.
Minä kävelen kadulla
potkien vaahteranlehdistä syntyneitä kasoja
ja nautin rahisevasta äänestä,
mikä niistä syntyy.
Ja lehtien hehkuvista väreistä,
kiivaasta tuulesta
ja
hallan koskettamasta ilmasta.
Pistän hupun päähäni
ja olen suojassa tuulelta,
mutta itseltäni en suojaan pääse.
Itsen on kestettävä
synkätkin tuulet
ja hyväksyttävä,
että
elämässä ei aina
ole onnellista loppua.
Syksyn pimeys imaisee
minut märkään syleilyyn
ja piiiiiiitkät hengitykset
täyttävät keuhkot
sopivalla kosteudella
kesän kuivuuden jälkeen
ja ne kasvavat taas
oikeaan kokoonsa sisälläni.
Minä laajenen
ja sydän saa tilaa
ottaakseen vastaan
syksyn tuomia viestejä.
Minä supistun ollakseni
itseni kanssa kahden
tutkiakseni sitä,
mikä minä on
tässä ajassa
tässä syksyssä.
Syksyssä lakastuneet kukat
muistuttavat minua
olen vain käymässä täällä
ja haluaisin jättää itsestäni
muutakin kuin
käytettyjä tavaroita
ja vaatteita.
Riittäisi,
että henkeni vähetessä
olisin se,
jossa lepää
kaikkeuden tietoisuus.
Tästäkin näytelmästä
voisi nauttia enemmän,
jos päänäyttelijä joutuisi joskus
kuiskaajan rooliin
verhon toiselle puolelle.
Että ei olisi aina
vastuuta
ja
velvollisuuksia,
itsensä kantamista
päivästä toiseen.
Ison kuusen runko
alhaalta syöty
ja kaarnan alta paljastunut
matojen piirtämät kartat.
Olisiko siellä kartta
Shangri-La`han
salaiseen paratiisiin
lumimiehen johdattamana.
Ilman omenaa
me voisimme olla vieläkin siellä?
Pimeässä puistossa silmäni törmäävät
keltaiseen koivun lehteen.
Se ilmestyy kuin tyhjästä
ja minun täytyy koskettaa sitä.
Pysyykö se ilmassa mystisen voiman avulla
vai roikkuuko se seitin päässä?
Jälkimmäinen on oikea vastaus,
mutta mistä seitti alkaa?
Hämärästä,
pimeästä
illasta.
Hämärässä
on mielikin,
kun se kohtaa
syksyssä vaanivat
omat möröt.
Kova tuuli tuo järven selältä
valtavat tyrskyt ja
ne törmäävät rantakiviin.
Koirani yrittää
”hau hau”
metsästää niitä,
mutta eivät ne tottele
johan on kumma!
Elämäkään ei tottele
ja mitä enemmän sitä yrittää hallita
sen kipeämmin se kiristää kahleet
eikä kamppailua kukaan kuule
vain syvät huokaukset.
Syksyn puiden lehdet
kuin taiteilijoiden väripaletit
värit lennähtävät paletista
ja täyttävät
ilman ja maan
ihanilla väripilkuillaan.
Valkoisten sadepilvien
pitsimäisten
kevyiden
takana on
sininen taivas ja tähdet.
Naakat naakattavat yläpuolellani
ja muuttohaukka jättää
nikotiininkatkuiset
jäähyväiset
kii-ki-kii.
Syksyistä
iloa
ja lähdön
suruista tunnelmaa.
