PikkuTii ja Pyhän kosketus

PikkuTii oli ollut pienestä pitäen Pyhän kanssa tekemisissä. Hänellä oli läheinen suhde taivaaseen, mihin kuuluivat Jeesus ja Jumala. Jeesus oli pitkätukkainen, pitkään mekkoon pukeutunut kiltinnäköinen mies, jonka ihailijat tiettävästi vaihtoivat teini-iässä ihailunsa pitkätukkaisiin rocktähtiin. Jumala sen sijaan oli näkymätön, voimakasääninen mies, jota ei koskaan näkynyt, mutta hänen äänensä kuului kuin ukkosen jyrinä silloin kun oli tehnyt jotain väärin.

PikkuTii löysi äitinsä vanhan pyhäkouluvihon ja se oli hänen suuri aarteensa enkelikuvineen. Hänkin olisi halunnut Pyhäkouluun, mutta kodin lähellä ei sellaista ollut.

PikkuTii alkoi pohtia mistä pyhän voisi löytää ilman pyhäkoulua.

 

Jos pyhän kosketus on sellainen asia, että sen vaikutuspiirissä tuntee olevansa turvassa, rakastettu ja arvostettu sellaisena kuin on, silloin pyhää tunnetta etsivät varmaan kaikki.

Pyhän kosketusta on se hetki, kun mieli on rauhallinen, kehon tarpeet on tyydytetty ja tuntuu hyvältä, tasapainoiselta. Hetki, kun näkee kauniin auringonlaskun, silittää rakasta lemmikkiään tai halaa lastaan ennen kouluun menoa, istuu saunan jälkeen rappusilla, kuuntelee jonkun pianonsoittoa jne. Se on läsnäolon heti, kun kokemus itsestä, minästä katoaa. Pyhää on elämässä silti kaikki muutkin hetket ja asiat aina pyhistä soluista pyhiin energiamuotoihin, joista koko maailma on rakentunut. Jos katsot ympärillesi ja olet edes sekunnin ilman ajatuksia, saatat oivaltaa, että "Minä olen" yhtä tämän kaiken materiankin kanssa. Vain mielen toiminnot erottaa meidät "elottomasta" luonnosta ja eläinkunnasta.

PikkuTii tiesi, että koiran katseessakin oli enemmän läsnäoloa kuin kenessäkään läheisessä, jotka olivat usein yhtä viileitä kuin muumilaakson möröt. Aikuiset olivat usein sellaisia eivätkä ne pahaa tarkoittaneet. Heillä oli aina vaan niin pirunmoinen kiire!

 

 

PikkuTii mietti joitain aikuisystäviään ja heidän ratkaisujaan löytää itselleen turvaa ja arvostusta. He kaikki olivat joutuneet tunteiden vangeiksi ja siksi eivät halunneet olla oman sisäisen kokemuksen kanssa, kehon/mielen/tunteen yhteydessä. Tässä olotilassa pienetkin vastoinkäymiset ja ponnistamiset uusien asioiden suhteen vaati hirvittäviä voimavaroja, jotka vangitsijat (tunteet) olivat vieneet. He etsivät toimintatapoja millä päästä pois pahasta olostaan ja sellaista mielihyvää, ettei tarvitsisi kokea omaa olemassaolon tuskaansa.Heillä oli halu päästä itsestään pois kiristävien narujen otteesta ja riippuvuudet nielaisivat heidät sellaisilla tavoilla, etteivät he aina edes ymmärtäneet niitä riippuvuudeksi.

"Ja kaikillahan meillä on omat riippuvuutemme", ajatteli PikkuTii ja nuoleskeli suklaalevyään.

 

PikkuTii oli oppinut KurjuusKoulussa ymmärtämään sen, että vaikeatkin tunteet tulevat ja menevät, mutta jos vaikeisiin tunteisiin ei ole saanut apua vanhemmiltaan (lohdutusta, hoivaa ja ymmärrystä) ne lopulta vangitsevat kehon. Tässä tunteiden köyttämässä keho/mieli/tunteessa tunteet eivät vain tule ja mene ohi vaan ne liittyvät aina samaan tunnesössöön narujen sisään. Sen jälkeen ihminen etsii elämässään tiedostamattomasti näitä samoja tunteita ja kokemuksia. Se on tuttua ja turvallista, mutta muutokset ja kokemukset eivät elävöitä sisäistä elämää.

 

PikkuTiin tehokas ystävä Työmuurahainen hurahti työn maailmaan, koki siellä arvostusta ja eli vain työlleen. Toinen hänen aikuisystävänsä Poro joutui pullon hengen vangiksi. Ensiksi henki lupasi hänelle helpotusta, turvallisuutta, ystävyyttä yksinäisyyden tilalle, mutta lopulta se osoittautui petolliseksi kumppaniksi.

Kissanainen lähti joogan, meditaation ja gurujen maailmaan, eikä enää halunnut elää tässä maailmassa, jossa materiaaliset asiat tuntuivat turhilta ja toissijaisilta.
Vanha herra Kameleontti jäi sellaisiin parisuhteisiin kiinni, missä hän joutui elämään toisen sääntöjen mukaan, eikä saanut olla oma itsensä.
Pöllöihminen turrutti aivojaan television ja tietokonepelien kanssa ja eli enemmän julkkishahmojen elämien kuin oman elämänsä kanssa.

 

Tunteiden vangit eivät ehkä itse näe omaa tilaansa ja sitä, että heidän elämänsä on aikamatkailua. Matka menee suoraan takaisin samaan kokemukselliseen tilaan kuin menneisyydessä. Tilanteet ovat toisenlaisia, mutta tunnetilat samankaltaisia. Aikamatkailua me teemme kaikki ja PikkuTii oli KurjuusKoulussa harjoitellut sitä, miten katsotaan tilanteita jälkeenpäin kuin näytelmänä. Tunteiden solmut  voivat pikkuhiljaa avautua , kun tilanteet kohdataan yhä uudestaan ja nähdään aikamatkailun solmukohdat, traumat. Traumoja on usein niilläkin, jotka eivät halua sitä myöntää. Joskus elämä itsessään korjaa niitä, mutta aina ei. Maailma olisi toisenlainen paikka, jos traumoja ei olisi liikkeellä. Emme me elä pelkästään vedestä ja leivästä vaan sisäisestä tunteesta mitä elämä ja ympärillä oleva maailma on. On niin paljon helpompaa nähdä ulkoinen kipu ja ajatella sen olevan vain "ulkoista" vaikka kaikki ulkoisetkin kivut voivat olla samaan aikaan sisäistä kipua.

PikkuTii oivalsi KurjuusKoulussa sen, että hänen piti poisoppia monta asiaa, sekä sisäistä, että ulkoista, toimintatapoja, joita sisäiset mallit ohjasivat. Yksi tällainen konkreettinen asia oli meditaation harjoittaminen. PikkuTiille meditaatio oli ollut osa oman kokemuksen poissulkemista, tunteiden välttämistä. Oli mukavaa istua tekemättä mitään ja "nukkua" istuvilteen vaikka meditaatiossa on tarkoituksena olla valpas, hereillä ja kokea minkä kokee, hyväksyä se ja vain tarkkailla kokemustaan, tuntemuksiaan. Itsepetoksen lajeja ja tunteiden välttelyjä on niin monia ja tässäkin PikkuTii ajatteli, että oli tehnyt kuitenkin parhaansa, tehnyt sen minkä oli voinut.

 

 

PikkuTii tiesi, että itsensä kanssa pitää tehdä paljon työtä, että kasvaa ja kehittyy aikuiseksi. Jotkut aikuisetkaan eivät ole aikuisia vaan lapsia aikuisen vaatteissa. Ehkä he eivät olleet tulleet koskaan tarpeeksi nähdyiksi ja siksi tyydyttämättömät tunnetarpeet vangitsivat heidät lapsenkenkiin.
PikkuTii pohti, että kuinka paljon tarvitaan, että tulee lopulta tarpeeksi nähdyksi?
PikkuTii mietti myös miten paljon aikaa kullekin elämänalueelle pitäisi antaa, ettei välttelisi mitään kokemuksia ja kestäisi olla oman itsensä kanssa, on se sitten hyvä tai huono kokemus.

PikkuTiin lista:

oman huoneen siivous 2%

kurjuuskoulussa käyminen 10%

pupun ja muiden ystävien kanssa oleminen 30%

yksinolo 18%

perheen kanssa oleminen 40%

intohimot kuten lukeminen ja sottailu väreillä (mielellään seinille) 20%

 

 

PikkuTii tietää, että  elämme sekä materiaalisen, että sisäisen maailman kanssa ja siksi:

 

Aina pitää nukkua

aina pitää syödä

aina pitää käydä vessassa

aina on jotain keskeneräistä

aina on jotain muutettavaa

aina on jotain hyväksyttävä

ei "sitten kun"

ei "jos..."

vaan nyt tällaisena

näine haavoineni

ja jatkuvana kehon/mielen/tunteiden prosesseineni

olen tehnyt parhaani,

koska loppujen lopuksi

minä olen sisäinen prosessi, joka elän materiaalisen maailman kanssa ja sen suosiollisella avustuksella kasvan ja kehityn.

 

Aamen

PikkuTiihän on syytön!

 

PikkuTii sai lahjaksi punaisen superpallon, jolla hän tykkäsi pompotella eri tavoilla. Pupu ei ollut palloleikeissä mukana, koska se oli pehmoleluille tyypillisellä tavalla kovin flegmaattinen joissain asioissa. PikkuTii kilpaili usein itsensä kanssa kuinka monta kertaa sai pallon kiinni ennen kuin se putosi ja karkasi. Joinain päivinä PikkuTii ei onnistunut kovin hyvin ja silloin hän suuttui pallolle, joskus jopa puri viatonta, kovaa palloa. "Senkin huono, typerä pallo!" PikkuTii kiukutteli. "Olet syyllinen siihen, että tämä menee näin huonosti senkin pallopiru!".

PikkuTii oli oppinut lapsuuden vuorovaikutustaidoissa, että Aina Joku on syyllinen ja syyllistä pitää etsiä. Oli vain kaksi vaihtoehtoa. Joko itse oli syyllinen ja viha kääntyi itseä kohti tai sitten toinen oli syyllinen, jolloin vikoja etsittiin toisesta.

PikkuTiin mielestä tämä oli selvä tapaus: "Pallo oli syyllinen hänen epäonnistuneeseen suoritukseen." Kyllähän sitä kiukkuaan johonkin piti purkaa ja syyllisiin ainakin! Tai niin PikkuTii oli oppinut ajattelemaan ja tuntemaan.

 

 

 

KurjuusKoulussa puhuttiin tänään syyllisyydestä ja siitä, mitä tarkoittaa kun sanotaan, että "maailma on mielemme peili". Opettaja kertoo esimerkin.Eräällä opettajalla on kädessään omena ja kaksi oppilasta kävelee häntä käytävällä vastaan. Toinen oppilas ajattelee, että "Hei, olen tehnyt tehtäväni hyvin ja saan palkinnon opettajalta" ja toinen ajattelee, että "No niin, minä olen taas tehnyt jotain väärin ja opettaja antaa omenan kaverilleni". Tarina ei kerro mitä sitten tapahtui, mutta siitä näemme sen, että kumpikin heistä ajatteli ja tunsi eri tavalla samassa tilanteessa. Toisella oli itsestään käsitys hyvänä oppilaana ja toisella tunne, että on huono ja syyllinen. Kummallakaan ei ole väärää tai huonoa ajattelua vaan kumpikin kokee sen, minkä on oppinut. Tässä tilanteessa toinen oppilaista näkee maailmanpeilistä sen, että on hyvä oppilas ja toisen peilissä lukee "syyllinen ja huono".

 

 

Opimme vuorovaikutustilanteita lapsuudessamme ja jos vanhempien suhteet toisiinsa ja lapsiin ei ole emotionaalisesti turvallisia ja hoivaavia, lapsille voi syntyä vääristyneitä ajatuksia/tunteita itsestä, toisista ihmisistä, elämästä ja maailmasta. Jos lapsi tuntee olevansa syyllinen esimerkiksi vanhempien riitelyyn, hän voi kokea jatkuvaa syyllisyyttä ja nähdä maailman syyllisyyssilmälasit ja syyllisyystuntosarvet päässään. Tällaisessa tunnemaailmassa on tuskin kovin kiva kokea maailmaa.

 

 

Vuorovaikutustilanteet kertovat ennen kaikkea meistä itsestämme ja siitä miten maailman koemme. Toisissa ei aina olekaan vikaa tai syytä eikä ehkä aina itsessämmekään. Kahden ihmisen väliin voi  tulla konflikteja, joista voidaan oppia, mutta niiden selvittämiseen tarvitaan molempia. Kaksi ihmistä tekee aina oman soppansa, joka kiehuu ja molemmat hämmentävät sitä, ei vain toinen.

 

 

 

KurjuusKoulun oppilaat saivat läksyn. Heidän pitäisi tarkkailla omia reaktioita varsinkin hankalissa tilanteissa ja nähdä miten he toimivat niissä. Tiedostamalla toimintansa he oppisivat ehkä muuttamaan toimintatapojaan. Voi olla, että he huomaisivat, että muutosta ei tarvitsekaan se toinen vaan he itse. Tai sitten molemmat.  Ensimmäinen reaktio voi silti olla halu toisen muuttamiseen.

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi" (Evankeliumi Matteuksen mukaan).

 

 

• 
   

 

Seuraavana päivänä PikkuTii raportoi KurjuusKoulun opettajalle oman vuorovaikutuskonfliktinsa. Hänen ystävänsä Oravapoika oli tullut käymään ja he leikkivät yhdessä intiaanileikkiä niin kuin yleensä. Oravapoika halusi aina olla intiaanipäällikkö ja PikkuTii joutui tyytymään Hopeanuolen rooliin. Joskus se kävi PikkuTiille hyvin, mutta tänään häntä sieppasi. Eikö hän voisi joskus olla päällikkö? PikkuTii ei sanonut mitään vaan nielaisi sieppauksen siemenet sisäänsä. Intiaanipäällikkö istui ja poltteli rauhanpiippua ja Hopeanuoli sai toimitella keppihevosensa kanssa heimon asioita.

 

PikkuTiin äiti oli juuri laittanut puutarhaan uudet krassintaimet, joita Hopeanuoli ei huomannut vaan ratsasti iloisesti niiden päältä. Vähän sen jälkeen äiti tuli ulos ja huomasi taimiensa katkenneen ja muussautuneen pehmeään saveen. Hän huusi ja polki jalkaansa ja Oravapoika osoitti PikkuTiitä "Toi on syyllinen!", hän huudahti. PikkuTii yritti selittää jotain vahingosta, mutta äiti laittoi hänet kaivamaan taimia ylös ja korjaamaan tekosensa. 

 

PikkuTiitä sapetti. Sitten häntä itketti, epäoikeudenmukaisuus. Sen jälkeen hän päätti mennä puolustamaan itseään vaikka häntä pelotti, että asiasta nousee riita. PikkuTii meni äidin ja Oravapojan luo ja kertoi miltä hänestä tuntui. PikkuTii sanoi, että se oli epäoikeudenmukaista kun Hopeanuolta vain syytettiin vaikka leikki oli yhteinen ja hän ratsasti hoitamaan intiaanipäällikön sanelemia tehtäviä. Ja ettei hän tahallaan niitä taimia kaatunut ja häntäkin surettaa taimien kohtalo ja se, että äiti suuttui. Äiti ymmärsi heti PikkuTiitä ja tiesi toimineensa äkkipikaisesti ja kohtuuttomasti. Oravapoikakin huomasi itsessään, että hän syytti heti toista päästäkseen itse pälkähästä. He lähtivät yhdessä pelastamaan krassintaimia ja tunteet virtasivat taas vapaasti kaikkien välillä.

 

 

 

KurjuusKoulun opettaja kehui PikkuTiitä, joka oli reippaasti sanonut sen miltä Minusta tuntuu. Hän ei ollut kääntänyt syyllisyyttä toiselle vaikka häntä oli jo lähtökohtaisesti ketuttanut se, että Oravapoika oli saanut taas olla intiaanipäällikkö. He kaikki olivat toimineet taitavasti konfliktin selvittämisessä ja nähneet osansa siinä, jolloin kenellekään ei jäänyt tunnetta syyllisyydestä tai epäoikeudenmukaisuudesta.

 

PikkuTii oppi Kurjuuskoulussa, että tärkein taito mitä elämässä olisi hyvä oppia, on vuorovaikutustaidot toisten ihmisten kanssa. Vuorovaikutustaitojen kehittyessä muuttuu samaan aikaan myös suhde itseen, omaan elämään ja maailmaan. Vaikeita asioita toisten ihmisten kanssa ei tarvitse vältellä tai juosta karkuun, vaan ne voi kohdata ja opetella sanomaan miltä itsestä tuntuu ja mitä toiselta toivoo. Ketään ei tarvitse muuttaa, mutta itselleen ja toiselle voi olla rehellinen silloinkin, kun pelkää tulevansa hylätyksi. Toimimattomissa ihmissuhteissa vuorovaikutustilanteet jäävät selvittämättä, jos toinen tai molemmat eivät näe osaansa yhteisessä ihmissuhdesopassa.

 

Vaikeat vuorovaikutustilanteet kertovat sen mitä Minä olen tässä hetkessä. Mitä olen oppinut itsestä ja toisista ja olenko jo valmis näkemään, että aina syyllisiä ei ole. On vain tukahdutettuja tunteita täyttymättömistä tarpeista, joita elämä heittää eteemme. Maailma näyttää meille peilinsä joka hetkessä halusimmepa tai emme. Mitä kauemmaksi juoksemme vaikeita tilanteita ja miten tuhannen piiloon pistämme päämme, koska emme halua kohdata haavojamme, sitä kauemmaksi menemme niistä suhteista, joissa Tasavertaiset ihmiset ja Tasapainoiset ihmissuhteet voivat elää toistensa kanssa niin, että kaikki voivat hyvin.