PikkuTii, traumaolennot ja elämää kuplassa

PikkuTii on oppinut Kurjuuskoulussa, mitä tarkoittaa olla oman elämänsä havaitsija ja tarkkailija. Oma elämä koetaan sellaisena kuin se koetaan, mutta kokemuksia voi jälkikäteen tarkastella näytelmänä, jossa paljastuvat oman elämän draamat. Draamat, jotka ovat toistuneet lapsuudesta lähtien samankaltaisina, vain näyttelijät ovat välillä vaihtuneet.

PikkuTii epäili jo nuoruudessa, että hän on mukana näytelmässä, jossa joku kuiskutteli hänelle vuorosanoja ja  hänet vedettiin aina vain uudestaan samaan rooliin. Oivaltaessaan tämän, PikkuTii arveli, että kuiskaajat olivatkin hänen omat, läheiset traumaolentonsa.

 

Traumaolennot syntyvät lapsuudessa, kun lapsi oppii perheessään tietynlaisen tunnekäyttäytymisen ja alkaa käyttäytyä ja reagoida sen mukaisesti. Turvallisessa lapsuudessa lapsen ei tarvitse pelätä läheisten ennalta arvaamattomatonta käyttäytymistä ja tunnetiloja. Silloin hänen ei tarvitse kehittää itselleen suojakeinoja. Lapsi hyväksytään vikoineen, tunteineen ja mielipiteineen sellaisena kuin hän on. Mutta jos lapsi joutuu elämään jatkuvasti aikuisten parisuhdekonflikteissa, hän oppii ihmisten välisen draamadynamiikan, jolloin konfliktit kuuluvat hänen elämäänsä myöhemminkin. Tai sitten hän alkaa vältellä niitä. Draamaa on myös se, että pelkää tai välttelee konflikteja. Silloin draamat jatkuvat oman pään sisällä. Se on turvallista, mutta voi viedä voimia yhtä paljon kuin ulkoiset tapahtumat. 

Lapsuudessa opitaan ja ehdollistutaan käyttäytymismalleihin, jotka voivat olla elämää kantavia (olen turvassa koko ajan) tai elämää tuhoavia (turvaudun riippuvuuksiin, koska silloin koen hyvää oloa jatkuvan masennuksen ja ahdistuksen sijaan). Se voi olla myös kaikkea tästä väliltä. Elämä voi olla jatkuvaa pohjalla oloa, jolloin innostus, rakastuminen, hyvän palautteen saaminen tai joku hyvä, yllättävä tapahtuma, vie vähäksi aikaa Himalajan huipulle, mutta sieltä palataan pulkalla nopeasti seuraavaan draamatilanteeseen. Turvatussa lapsuudessa lapsi kävelee vuorten päällä ja kun tulee vastoinkäymisiä, pudotaan vähäksi aikaa pohjalle, mutta päästään nopeasti hiihtohissillä takaisin ylös.

 

Pikku Tii oppii Kurjuuskoulussa, että tunteet ja mieli kumpikin asuvat kehossa ja ovat siis yhtä!

Se tarkoittaa sitä, että kehossa olevat tunteet kertovat samaa tarinaa mielen kanssa ja toisinpäin. Keho tuntee koko ajan "jotain" eikä ole ihmisiä, jotka elävät vain älyn varassa, paitsi, jos heillä on pelkkä pää!

Jotkut ihmiset vain ovat enemmän tunneihmisiä kuin toiset, mutta kaikki me tunnemme koko ajan jotain. Kaikilla ihmisillä on tunteet, vaikka he eivät osaisi sanoittaa niistä yhtäkään. Kaikilla eläimilläkin on tunteet, nekin tuntevat koko ajan jotain, vaikka se ei olisi mitään sellaista mitä me tunnemme ja mitä ymmärtäisimme.

 

 

Ihmisen elämä on tuntemista ja ajattelemista. Ajatuksia tulee ja menee koko ajan, halusimme tai emme. Ajatuksia on tiedostamattomia ja tietoisia. Tietoisiin ajatuksiin voimme vaikuttaa ja tiedostamattomiin myös, jos uskallamme kohdata traumaolennot, jotka niitä pyörittelevät. Intuition viestit tulevat kaiken tämän takaa tai sivulta tai vierestä neuvomaan, varoittamaan ja auttamaan ihmistä. Intuitio ohjaa niitäkin ihmisiä, jotka eivät siihen usko.

Alitajunnan radio paasaa jatkuvasti pään sisällä, mielessä ja ajatusten virta on loputon. Traumaolennot puhuvat radiossa ja kertaavat vanhoja kokemuksia, vertailevat, syyttävät, tuomitsevat ja uskottelevat vanhoja totuuksia elämästä, maailmasta ja itsestä. Traumaolennot ovat voineet synnyttää jopa elinikäisen stressin kehoon, jonne mielen ja kehon sairauksien on hyvä pesiytyä. Jos traumaolennot ovat jääneet kovin syvälle ihmisen kehoon, niiden äänet voivat olla jo niin vaimeita, ettei niitä edes kuule. Joskus niitä ei haluta kuunnella. Ihminen juoksee ikäviä ajatuksia karkuun millä tahansa keinoilla. Riippuvuuksiin, jatkuvaan tekemiseen, passiiviseen toimimiseen, nukkumiseen, ihan mihin vain, ettei oman mielen jorinoita kuulisi. Radion sanoma voi lyödä jopa kovemmin kuin ääneen lausutut sanat ja ihminen voi tuupertua niiden alle ihan konkreettisestikin.

 

Epämukavuusalueille on melkein mahdoton mennä silloin, kun elämä on jatkuvaa selviytymistä ja elämästä suoriutumista. Turvattomuutta kokeva ihminen pyrkii hallitsemaan ympäristöään, itseään ja toisiaan erilaisin keinoin, jotta turvattomuuden traumaolento ei pääsisi nousemaan pinnalle. Hän saattaa siivota neuroottisesti ja järjestää päiväohjelmansa tutun aikataulun mukaan. Hän voi haluta, että muut ovat samanlaisia kuin hän ja tekevät niin kuin hän haluaa. Hän ei tee ainakaan usein niitä asioita, mitä hän ei osaa tai hallitse, koska epäonnistumisen riski on liian suuri. Hän voi vältellä tilanteita, missä joutuu puhumaan miltä hänestä tuntuu. Pahimmassa tapauksessa hän yrittää selviytyä päivästä toiseen ylläpitäen samoja rutiineita ja pyrkien kokemaan ja tuntemaan sitä, mikä on tuttua ja turvallista. Parisuhteissa samankaltaiset konfliktit jatkuvat kuin lapsuudessa tai niitä vältellään viimeiseen saakka. Vastoinkäymiset ovat katastrofeja tällaiselle minuudelle ja sen voivat aiheuttaa toisen ihmisen katse, sanat, äänet, tuoksut tai mikä vain asia, joka nostaa traumaolennot pintaan kertoen ihmiselle hänen huonommuudesta, turvattomuudesta, syyllisyydestä, häpeästä, kaunasta, katkeruudesta, mustasukkaisuudesta jne. Vastoinkäymiset puretaan vihana muihin ihmisiin, välttelemiseen, eristäytymiseen, epärehellisyyteen ja kaikenlaisiin hyökkäyksiin tai torjuntoihin.

 

 

Jatkuva paha olo kehossa, väsymys, unettomuus, huono mieli, riidat ja sellainen olo kuin raahaisi kivirekeä perässään koko ajan, ei välttämättä ole merkki sairauksista, ruoka-aineallergioista, kaamosmasennuksesta, työn aiheuttamasta stressistä, parisuhdeongelmista, yksinäisyydestä jne. vaan voivat kertoa siitä, että kantaa traumaolentoja kehossaan, jotka aiheuttavat kaikkia näitä oireita. Traumaolentojen olemassaolo voi aiheuttaa kehoon pysyvän stressipohjan, minne traumat kuin valuvat koko ajan aiheuttaen erilaisia vaivoja. Stressi ei hellitä vaikka elämätilanne olisi minkälainen tahansa. Jos elämä on jatkuvaa selviytymiskamppailua päivästä toiseen, voi olla järkevää kaivautua ulos ja katsoa peiliin ja kysyä itseltään: mitä voin tehdä itseni hyväksi?

Joka tapauksessa KAIKKI vaikuttaa KAIKKEEN, joten jos vaivoja ja ongelmia ilmenee kehossa ja/tai mielessä, se johtuu kokonaisuudesta. Kokonaisuutta on kehon sen hetkinen fyysinen tila, tunne-elämän laatu, mielentila, kuun asento, maailman tilanne, sää, vuodenaika, muiden ihmisten käyttäytyminen jne. jne. Kehomme on yhteydessä kaikkeen, mutta yleensä voimme vaikuttaa vain itseemme ja omaan tilaamme. Siitä on helppo lähteä liikkeellä. Oman peilin lisäksi myös muut ihmiset toimivat meille peileinä. Mitä ajattelen ja tunnen silloin, kun kohtaan toisen ihmisen? Pystynkö olemaan toiselle ihmiselle läsnä niin, että alitajunnan radio ei soita omia levyjään silloin, kun kuuntelen häntä?

 

Moni ihminen vie traumansa hautaan mukaansa, koska ne ovat tulleet osaksi minuutta ja persoonallisuutta. Minuus, persoonallisuus ei ole muuttumaton ja pysyvä entiteetti vaan minuus on koko ajan muuttuva Prosessi. Syntyessämme meillä on tiettyjä luonteenpiirteitä, joita voi vahvistaa, kehittää ja muuttaa koko elämämme ajan. Valitettavan usein elämä vahvistaa myös niitä persoonallisuuden piirteitä, jotka heikentävät ihmisen elämänlaatua.

"Olen tällainen, en voi sille mitään, olen syntynyt tällaiseksi", ihminen saattaa uskoa koko elämänsä. Näitä uskomuksia voi muuttaa vain kohtaamalla traumaolentonsa synkät kasvot, jotka pitävät yllä muuttumattomuuden synkeää kaapua. Ihminen, joka kokee olevansa muuttumaton, eikä jostain syystä pääse kehon mielen/tunteiden vankilasta vapaaksi, voi elää traumaolentojensa ohjailemana kuin marionetti. Tätä samaistumisen tilaa ei voi "ymmärtää" eikä poistaa mielen avulla. Kokemalla olotilaa, tätä tunnetta kehossa uudestaan (ja ehkä vielä uudestaan ja uudestaan) ja tiedostamalla kokemuksen yhteyden menneeseen, tunnetila voi muuntua toiseksi, uudenlaiseksi.

Traumaolentojen vapauduttua tai vaimennettua ahdistus on edelleen ahdistus, masennus on masennus jne., mutta mieli ei enää ahdistu ahdistuksesta. Traumaolentojen heikentyneet kuiskaukset eivät enää ohjaa toimintaa ja kehon solut keventyvät, raskas materia ei enää hallitse kehon toimintoja. Mieli havaitsee kehossa olevan ahdistuksen, se tunnistaa missä kohtaa ahdistus on, kuinka voimakas se on, mutta se ei enää etsi syytä siihen, vaan hyväksyy sen kehon sen hetkisenä kokemuksena. Mieli tietää, että tämäkin kokemus ja tunne menee ohi, niin kuin kaikki kokemukset, tunteet, ajatukset, kaikki.

Maailmassa on aina tuskaa, kärsimystä, kuolemaa. Mikään näistä ei pääty vaikka traumaolennot olisi kohdattu, mutta ihminen ei passivoidu kärsimyksestä, kiellä sitä, lähde pakoon, vaan tekee sen mitä voi, menemättä kärsimykseen itse mukaan. Myötätunto kukoistaa ihmisissä, jotka tietävät ja tuntevat kärsimyksen luonteen, mutta pysyvät erillisinä siitä.

Vapaa tahto on sitä, että ei toimi enää traumaolentojensa ohjaamina vaan vapaan kehon, mielen, tunteiden ja intuition mukaan. Ihminen pystyy kohtaamaan omat vastoinkäymisensä haasteina ja oppiläksyinä syyttämättä toisia, elämää tai olosuhteita. Tätä on mielestäni "virtaan astuminen" ja herääminen.

ELÄMÄN KUPLAT

Meillä kaikilla on oma todellisuus, oma kupla missä me elämme ja sen kuplan sisälle ovat kertyneet kaikki menneet tapahtumat lapsuudesta lähtien. Myös traumaolennot elävät kuplassa kanssamme ja mitä kiiltävämmäksi saamme puhdistettua kuplaamme sisältäpäin, sen helpompaa ja mielenkiintoisempaa elämämme voi olla.

 

Mutta vaikka me kaikki elämme oman kuplan sisällä, olemme myös vastuussa muista kuplista, toisista ihmisistä.

Kaikki me ihmiset, omien kuplien sisällä olemme kuin energiahippusia, jotka luulevat olevansa eriytyneessä tilassa, mutta  ovat yhtä ja samaa energiaa. Se on kuin pieni/suuri energiapallo, maapallon kaltainen, mikrokosmos ja makrokosmos sulautuneina yhteen. Minä olen sinä ja sinä olet minä ja me olemme yhtä.

 

Jos kohtaisimme Jeesus-lapsen navetassa, ajaisimmeko hänet ulos pakkaseen? Tuskinpa. Jeesus-lapsi tai vaikkapa naurava Buddha-vauva voi olla vertauskuva sisällämme olevasta pienestä lapsesta (jos emme osaa asettaa sinne itseämme), joka haluaa huomioitamme. Hän haluaisi, että rakastaisimme ja hoivaisimme häntä vielä silloinkin, kun olemme jo aikuisia. Me voimme ymmärtää, että kaikkia meidän tunnetarpeita ei ole lapsuudessa aina tyydytetty, mutta voimme nyt kohdella myötätuntoisesti itkevää, vihaista ja yksinäistä lasta sisällämme mielikuvien ja tunteiden tasolla. Hoivaamisen myötä voimme kasvaa todellisiksi aikuiseksi.

Aikuinen on valmis muuttamaan itseään eikä odota maailman tai toisten ihmisten muuttuvan. Hän hyväksyy ne asiat, joita ei pysty muuttamaan ja muuttaa ne, mitkä voi omien resurssien ja voimavarojensa mukaan. Aikuinen ei syytä toisia, menneisyyttään tai elämäntilanteita omasta pahasta olostaan vaan ymmärtää niiden olevan hänen omaa projisaatiotaan, omaa kuplaelämäänsä, jota voi joskus seurata kuin parastakin komediaa.

PikkuTiin ja Kurjuuskoulun mukaan me voisimme yrittää hypätä luottamuksen virtaan (=olen turvassa koko ajan), koska tästä turvattomasta ja pelottavasta maailmasta meidät pelastaa vain kollektiivinen, syvällinen tietoisuuden muutos. Muutos seuraa traumaolentojemme tiedostamisesta ja huolehtimisesta niistä niin, että voisimme lopulta päästää ne myötätuntoisesti vapaaksi tuulihevosten kyytiin.

Sillä todellakin, me olemme vapaita sieluja, tähtiä taivaalla, joiden elämä palapelimäisesti kuroutuu koko ajan yhteen.

 

Jos luet tätä, olet vieläkin hengissä, onnea ja hyvää matkaa polullasi.

Muista pieni Jeesus lapsi sisälläsi, se on aina siellä, loppuun asti.

Hyvää Joulun aikaa!

 

Mandaloita, kettua ja kalaa

Ajelehdin taas siellä täällä taiteen tekemisen suhteen. Ehkä Qi Baishin henki on lähtenyt näiden yllättävien talvituulien mukana takaisin Kiinaan, missä on lämpimämpää tai sitten hän on yhtä ”pitkäjänteinen” kuin minäkin. Minäkin teen aina "pitkäjänteisesti" jotain juttua kunnes kyllästyn siihen ja sitten teen taas ”pitkäjänteisesti” jotain toista juttua, kunnes palaan taas edelliseen tai keksin jotain uutta. Olen aina ihaillut niitä ihmisiä, jotka jaksavat keskittyä yhteen asiaan ja kehittyvät siinä mestariksi.

Välillä harmittaa, kun Kiinalaisen lääketieteen koirakirjanikin kummittelee yhdessä vetolaatikossani ja sanoo välillä, että "hau hau". Olen oppinut välttelemään kyseistä laatikkoa...

"Pitkäjänteinen" sanasta voisi saada aikaan kahdentyyppisiä ihmisiä. Toinen on ihminen, jolla on pitkät jänteet ja toinen, joka on pitkään jännittynyt. Itseni luokittelen viimeksi mainittuun ihmistyyppiin, joka on usein pitkään jännittynyt eli stressaantunut. Joskus niinkin pitkään, etten itse edes huomaa miten olen tottunut johonkin jännitystilaan. Se on tuttua ja turvallista, vaikka niin julmetun vahingollista keholle. Epäilen, että useimmilla ihmisillä on näitä jännitystiloja solumuistissaan ja stressitilat ovat syntyneet jo lapsuuden vuorovaikutustilanteissa. Hörhöpiireissä näitä tiloja kutsutaan "samastumiseksi".  Vaikka tunnetiloihin liittyvät ”samastukset” pystyy usein oivaltamaan, vapautuminen niistä ei välttämättä tapahdu mielen avulla. Asiat purkautuvat silloin, kun ne purkautuvat ja joskus siihen tarvitaan apua. Näiden vuorovaikutus-traumojen tähden ihmiset oireilevat psyykkisesti ja fyysisesti ja etsivät apua mitä ihmeellisimmistä paikoista ja asioista. Se on elämää ja seikkailua ja kuuluu elämän luonteeseen. Olemme kuitenkin koko ajan ihan pihalla.

Lokakuussa pidin mandala-piirustuspäivän ja innostuin itsekin taas mandaloista. Mandala on sanskriitin kieltä ja tarkoittaa kehää, ympyrää.  Mandalaa käytetään idän uskonnoissa, erityisesti Tiibetin buddhalaisuudessa, keskittymis-ja mietiskelyvälineenä. Se on maailmanlaajuinen uskonnollinen täydellisyyden symboli, mikrokosmoksen ja makrokosmoksen kuvio. Sveitsiläisen psykoanalyytikon C. G Jungin mukaan mandala on itsen eli selfin symboli ja se sisältää sekä tietoisen että tiedostamattoman, mutta on yhteydessä myös kollektiiviseen alitajuntaan.  Näiden kolmen integraatio johtaa Jungin mukaan persoonallisuuden keskustaan, individiaatioon. Terapeuttiseksi välineeksi mandalan on kehittänyt yhdysvaltalainen Joan Kellogg, jonka menetelmän pohjana ovat jungilainen psykologia ja idän uskonnot.

Näitä asioita kertasin mandalapäivää varten ja sitten päätin, että maalaan joka aamu meditaation/mind fullness harjoituksen jälkeen mandalan yhden kuukauden ajan.

A4 kokoisia mandaloita

 

Nyt olen siis maalannut mandalan vesiväreillä lokakuun lopusta lähtien. Maalausprosessi menee niin, että otetaan paperi, johon piirretään lautasta tms. apuna käyttäen ympyrä ja sitten valitaan intuitiivisesti se väri, joka hyvältä tuntuu. Ja sen jälkeen "let go".

2003 minulla oli samantyyppinen mandalaprosessi, mutta maalasin silloin vain 13 päivää ja minulla oli teema: sydänmandalat. Ne olivat “PAX 3“ näyttelyssä samana kesänä Rauhan vanhassa mielisairaalassa. Jokainen taiteilija sai pienen huoneen, mihin sai tehdä mitä halusi. Toisella seinällä minulla oli nämä sydänmandalat ja toisella seinällä jokin hämärä kaavio henkisyydestä ja siihen liittyvistä ominaispiirteistä. Voi niitä aikoja! Silloin vielä luulin, että ymmärrän jotain henkisyydestä, mutta nyt ymmärrän, etten tosiaan ymmärrä.

 

 

Olen myös kuvittanut kirjoittamaani Kettu Kädilläcin ja Kala Ladasen rakkaustarinaa. Ensiksi olen tehnyt mustalla värillä monotypiaa (=yksittäisvedos) kasveista, joita keräsin syyslomalla. Näistä vedoksista on tulossa taustoja, maisemia. Sen jälkeen olen kaivertanut linomen-levylle ketun ja kalan kuvia. Seuraavaksi nämä eläimet pitäisi vedostaa maisemiin.

 

Valmiita maisemia ja laattoja

 

 Syyslomalla yritin viimeistellä tarinaani "Koiran paluu", mutta jostain syystä voin aina pahoin, kun yritin tehdä sitä. Teksti ei tuntunut enää ajankohtaiselta ja omaltani. Aivan kuin en olisi enää ollut samassa energiavirtauksessa kuin tekstini. En voinut jatkaa. Meni viikko ja sitten sain yhtäkkiä oivalluksen, että voisin muuttaa tekstiäni niin, että siitä tulisi pitkä runo. Kuvat, joita tein kyseistä tekstiä varten (Qi Baishin hengen suosiollisella avustuksella) ovat ok, mutta samalla tekniikalla voisin tehdä kuvituksellisimpia kuvia, jotka tukisivat enemmän tekstin kerrontaa.

Ideoitahan ei puutu, mutta miten ihmeessä saisin jotain joskus valmiiksi?

TiiBaishi, joka tekee aina muistiinpanoja ja erilaisia taulukoita muistuttaa, että "Lähetithän sinä syksyllä "Mökillä" tekstin valmiina ja hyvin tarkastettuna kirjoituskilpailuun".

Ei siis niin paha tilanne, kuin itse luulin.

Majaileeko Tiinan Työhuoneessa Qi Baishin henki?

Viime viikkoina olen maalannut "Koira ja puput" sarjaa. Välineinä minulla on ollut paperi, pensseli, vesi ja nestemäinen tussi. Mallikuvina olen käyttänyt valokuvia lähinnä edesmenneestä Pippuri-koirasta.

Olen maalannut vain tunnin, korkeintaan kaksi päivässä ja lopettanut silloin, kun maalaaminen on vielä sujunut. On parempi lopettaa siinä vaiheessa, kun ei ole vielä kyllästynyt tai epäonnistunut ja läsnäolo ei ole herpaantunut. Silloin voi jatkaa seuraavalla kerralla niin, että uskoo onnistuvansa sinäkin päivänä.

Maalaaminen on ollut, ihme kyllä, vaivatonta ja mukavaa. Aivan kuin Qi Baishin henki olisi sujahtunut sieluuni tai muuttanut työhuoneeseeni.

 

 

TiiBaishi, salapoliisi-ja seikkailijaminäni pudistelee päätään ja toteaa:" Emme ole tutkimuksistamme huolimatta havainneet mitään poikkeavaa Tiinan arkikäyttäytymisessä, mutta epäilemme vahvasti Qi Baishin hengen majailevan hänen Työhuoneessaan. Epäilymme pohjautuvat Tiinan poikkeuksellisen rentoon työtapaan ja hänen epätavalliseen kykyyn päästä nopeasti kuvan syvimpään olemukseen. Mutta tutkimus on vasta alussa ja mitään ääniä tai hengille tyypillisiä tuulenvireitä emme ole Tiinan Työhuoneessa havainneet. Qi Baishin henki voi tietysti olla niin arka, ettei sitä koskaan saada kiinni ja jos se ei aiheuta harmia, niin jätämme asian sikseen.

 

 

 

Ehkä QI Baishin hengestä voi olla jopa hyötyä ja jos se pysyttelee vain työhuoneessa, ei sen olemus ehkä personoidu Tiinaan. Siinä tapauksessa Tiinalle voisi kasvaa jopa pitkä harmaa parta ja kiinan kieli ehkä tarttuisi häneen. Identiteettikriisi voisi olla kyllä niin voimakas, että tällaista tilannetta tulee välttää".

 

 

PikkuTiin (sisäinen lapseni) mielestä taiteilijathan työskentelevät aina luovan "hengen" johdattelemana. PikkuTii siteeraa KurjuusKoulun opettajaa, joka sanoo että: "Luovan työn ääressä ihminen voi kokea voimakkaan flow-tunteen. Flown viemänä ihmisen tunteet virtaavat vapaasti kehossa ja hän antautuu tekemiseen niin, että aika ja ajatus/tunne itsestä katoavat".

Tästä kommentista TiiBaishi ja PikkuTii sanailevat hetken keskenään. TiiBaishi luottaa pelkkään tutkimukseen ja todistusaineistoon, mutta PikkuTii uskoo, että ilmiö "flow" voi olla olemassa ilman mitään ihme-tutkimuksia. Riitaan he eivät onneksi ajaudu suuresta ikäerosta johtuen, Tii Baishi lopulta myötäilee nuorempaa ja pienempää.

Tiina odottelee tällä hetkellä myös esim.Mika Waltarin henkeä, joka voisi potkaista häneen kirjoitusintoa. Ja muutakin intoa, flow:t on nyt hukassa.

 

Syksyn runosatoa

 

Joutsenen kosketus

sisältäpäin

kuin

enkelin siiven hipaisu

sulatkin yhtä

valkoiset ja puhtaat,

mutta ääni

voi jeesus,

minkä äänen joutsenelle valitsit!

Ainakin sen kuulee,

kun ne tulevat järvelle

kovaa rääkyen

ja laskeutuvat

järven kiitoradalle

sulavasti, varmasti.

Minä uin joutsenten kanssa

vedessä,

joka on jo

Syksyn vettä

luihin saakka kylmää.

Kylmyys potkaisee minut

syksyn tuomiin mahdollisuuksiin

ja uusiin alkuihin.

Mutta jos saisin päättää

menisin talviunille

muumipeikkojen taloon.

Nukkuisin Niiskuneidin kanssa

samassa huoneessa

ja ennen nukkumaanmenoa

meikkaisimme

laittaisimme helmet

ja

pitkät juhlapuvut päälle

ja menisimme

Muumimamman lettukesteihin

mansikkahilloa varoen.

Keväällä me heräisimme

Nuuskamuikkusen huilun soittoon

ja tanssisimme

Muumilaakson väen kanssa

uuteen kesään.

Mutta en ole vielä

löytänyt Muumilaaksoa

ja siksi minä seuraan tuulen kutsua

ja huojun puiden mukana.

Ajelehdin virrassa lehtien seassa

ennen sen jäätymistä

ja kuuntelen

joutsenten riipivää ääntä.

Kauneus ei ole

rumuudesta

kovinkaan kaukana

niin kuin ei syksy

edellisestä syksystä.

 

 

 

 

 

Järven ylle heitetty

harmaa harso,

jonka alta pilkistää

sininen taivas ja vastaranta.

Hipsin yöpukusiltani

varpaat jäässä

lämpimästä mökistä

ihastelemaan

aamun kaunista usvaa,

joka ei kauaa kestä.

Harso haihtuu

pikkuhiljaa

ympärillemme,

kuin kylmä viitta

ja vielä metsässäkin

tunnemme sen,

kun pyöräilemme

rosoista hiekkatietä

vankoilla mummonpyörillä

ja jätämme ne tienposkeen odottamaan.

Jäkälät

sammalet

kanervanvarvut

punaiset puolukat

loistavat väreillään

ja heittäydymme

käsinemme keräämään

metsän parasta super foodia.

 

 

 

 

Pimenee päässä

ja ulkona

yhä aikaisemmin,

kun on syksy,

mutta kesä vielä sydämessä.

Päivien aurinkoisuus yllättää

olen aamulla varustautunut

huivillapipollasormikkaillavillapaidallapitkiksillä

ja päivällä

tarvitsen vain aurinkolasit

(ja vähän muutakin).

Illalla valaisen itseni

ja koirani

heijastimilla

ja päänikin valaistuu (onneksi edes pää!)

katulamppujen valosta.

Mieli kulkee

valosta pimeään

aamusta iltaan

se on yhtä rauhaton kuin kesälläkin

nyt se vain sammuu aikaisemmin.

Kuin saunalyhty.

 

 

Sateen jättämä

kiiltävän musta asfaltti

ja tien yli kipittävä metsähiiri

autoni valokeilassa.

Onneksi hiirellä on oikea suunta

kohti tien reunaa

nelikaistaisen tien ylitys on

seikkailu elämästä ja kuolemasta.

Minne pieni hiiri matkailee

pimeydessä?

 

Keltaiset vaahteran lehdet

täplittävät vielä vihreän nurmikon

ja ketun musta siluetti

puiston valojen alla.

Hetkessä se singahtaa pakoon

kuullessaan pikkukoirani

kipakan äänen.

En ole ennen nähnytkään koiraani

niin raivoisan kiihkeänä,

villinä.

Vieteilleen ei aina voi ihminenkään mitään

koira vielä vähemmän.

Se,

joka elää,

haluaa elää

ja siksi se juoksee.

Paitsi ne lannistetut sielut,

joita eivät enkelin siivet

ole tarpeeksi koskeneet.

 

 

 

 

Hämähäkki laskeutuu silmieni eteen

ajan autoa

enkä voi huitoa

ja sitten se nousee seittiään pitkin takaisin sinne,

mistä on tullutkin

ja toivon,

ettei se kasva niin isoksi

etten mahdu enää autooni.

Ei hämähäkkiä voi tappaa,

se tietää huonoa onnea

ja huonoa onnea voi olla sekin,

että on tietoisuuteen syntynyt,

muttei sen mysteeriä ymmärtänyt.

 

 

 

Koivunlehdet pomppivat,

tanssivat,

vierivät ja kierivät

tummassa asfaltissa

pimeässä illassa

autoa kohti ja sen alle

kuin karkuun lähtevät valopallerot.

Synkän päivän iloinen esitys

ajaessani töistä kotiin.

Porraskäytävässäkin

tuoreen pullan tuoksu.

 

 

 

Minä kävelen kadulla

potkien vaahteranlehdistä syntyneitä kasoja

ja nautin rahisevasta äänestä,

mikä niistä syntyy.

Ja lehtien hehkuvista väreistä,

kiivaasta tuulesta

ja

hallan koskettamasta ilmasta.

Pistän hupun päähäni

ja olen suojassa tuulelta,

mutta itseltäni en suojaan pääse.

Itsen on kestettävä

synkätkin tuulet

ja hyväksyttävä,

että

elämässä ei aina

ole onnellista loppua.

 

Syksyn pimeys imaisee

minut märkään syleilyyn

ja piiiiiiitkät hengitykset

täyttävät keuhkot

sopivalla kosteudella

kesän kuivuuden jälkeen

ja ne kasvavat taas

oikeaan kokoonsa sisälläni.

Minä laajenen

ja sydän saa tilaa

ottaakseen vastaan

syksyn tuomia viestejä.

Minä supistun ollakseni

itseni kanssa kahden

tutkiakseni sitä,

mikä minä on

tässä ajassa

tässä syksyssä.

 

 

Syksyssä lakastuneet kukat

muistuttavat minua

olen vain käymässä täällä

ja haluaisin jättää itsestäni

muutakin kuin

käytettyjä tavaroita

ja vaatteita.

Riittäisi,

että henkeni vähetessä

olisin se,

jossa lepää

kaikkeuden tietoisuus.

 

Tästäkin näytelmästä

voisi nauttia enemmän,

jos päänäyttelijä joutuisi joskus

kuiskaajan rooliin

verhon toiselle puolelle.

Että ei olisi aina

vastuuta

ja

velvollisuuksia,

itsensä kantamista

päivästä toiseen.

 

Ison kuusen runko

alhaalta syöty

ja kaarnan alta paljastunut

matojen piirtämät kartat.

Olisiko siellä kartta

Shangri-La`han

salaiseen paratiisiin

lumimiehen johdattamana.

Ilman omenaa 

me voisimme olla vieläkin siellä?

 

 

Pimeässä puistossa silmäni törmäävät

keltaiseen koivun lehteen.

Se ilmestyy kuin tyhjästä

ja minun täytyy koskettaa sitä.

Pysyykö se ilmassa mystisen voiman avulla

vai roikkuuko se seitin päässä?

Jälkimmäinen on oikea vastaus,

mutta mistä seitti alkaa?

Hämärästä,

pimeästä

illasta.

Hämärässä

on mielikin,

kun se kohtaa

syksyssä vaanivat

omat möröt.

 

Kova tuuli tuo järven selältä

valtavat tyrskyt ja

ne törmäävät rantakiviin.

Koirani yrittää

”hau hau”

metsästää niitä,

mutta eivät ne tottele

johan on kumma!

Elämäkään ei tottele

ja mitä enemmän sitä yrittää hallita

sen kipeämmin se kiristää kahleet

eikä kamppailua kukaan kuule

vain syvät huokaukset.

 

 

 

Syksyn puiden lehdet

kuin taiteilijoiden väripaletit

värit lennähtävät paletista

ja täyttävät

ilman ja maan

ihanilla väripilkuillaan.

Valkoisten sadepilvien

pitsimäisten

kevyiden

takana on

sininen taivas ja tähdet.

Naakat naakattavat yläpuolellani

ja muuttohaukka jättää

nikotiininkatkuiset

jäähyväiset

kii-ki-kii.

Syksyistä

iloa

ja lähdön

suruista tunnelmaa.