Cheek lopettaa, minä kaipaan

Tällä kertaa vähän erilainen blogikirjoitus jännästä elämänprosessista ja nuoruudenmuistoistani. Cheek on tänä pimeänä alkutalvena ollut” syypää mun hymyyn” ja mitä kaikkea se toi mukanaan selviää täältä!:)

 

Harjoittelua

 

 

Alkusyksystä-ja talvesta olin ystävieni kanssa ottanut tavaksi katsoa perjantai-iltaisin "Vain elämää" ohjelmaa. Keski-ikäisten peruspullaa, televisioviihdettä, punaviiniä ja aina herkän paikan tullessa liikutusitkut. Viimeisessä jaksossa kerrattiin artistien sovittamat ja laulamat kappaleet ja katsoin sen yksin ilman sitä punaviinilasiakaan. Sitten tapahtui jotain..

En tiedä missä vaiheessa tunne nousi, mutta yht´äkkiä tunsin rakastavani...
Cheekiä!!!!

Ei!!!!!

Mikä ihmeen Cheek? Hyvä, että edes tiesin hänen olevan artisti saati sitten, että mikä artisti.

 

Mitä ihmettä tapahtui, olinko sekoamassa? Olin pitänyt hemmoa ylimielisenä starana, eikä säälipisteitä ollut herunut edes koskettavissa biiseissä. Eikä hiphopkaan ollut koskaan koskettanut, kiinnostanut tai sykähdyttänyt. Olinhan viettänyt nuoruuteni Lahdessa, punkkariporukoissa. Vasta sitten kun olin jo taidekoulussa, Lahteen alkoi pikkuhiljaa rantautua hupparilökäpöksy hiphoppariräppärit. Minä olin silloin jo täysikäinen ja sain vedellä laillisesti lonkeroa Torvessa.



Paperista askarreltu mikrofoni

Ohjelman jälkeen aloin lukemaan netistä, mikä tyyppi tämä Cheek oikein oli ja miksi ihmeessä nämä tunteet häntä kohtaan heräsivät kuin tyhjästä.

Asia selvisi hyvin pian. Lahti. Cheek on Lahden lapsia niin kuin minäkin. Kiinnostuin yhä enemmän tästä yhteensattumasta ja tunteestani. Etsin spotify listaani Cheekin biisejä, katsoin hänen videoitaan ja nautin rakkaudentunteestani täydellä teholla. Aivan kuin olisi saanut hänestä virtapiirin, ihmeellisen kosketuksen omaan nuoruuteeni ja ymmärrykseen sitä kohtaan. Tietysti varasin myös kirjastosta hänen kirjansa, luin sen kolmessa päivässä ja hihittelin "yhteisille muistoille". Kasisali, rundi, Carrols, patari ja tietysti ne nuoruuteen liittyvät kipeät tunteet: vihaisuus, turhautuminen, ongelmalliset vuorovaikutussuhteet, kontrollin menettämisen pelko, kapinahenki auktoriteetteja kohtaan jne.

 

Cheek teki ensimmäisen keikkansa Kasisalilla ja kertoi luvussa 15:
"Kasisalin manageri on kuulema kertonut, että paikan meininki on muuttunut siistimmäksi viiden-kuuden vuoden takaisista ajoista, jolloin se oli punkkareiden mekka, ja paikkaan vetivät yleisö Apulannan, Tehosekottimen ja Karkkiautomaatin kaltaiset yhtyeet. Silloin Lahti oli vielä rokkareiden ja punkkareiden kaupunki, ja Kasisalin pihalla kiskottiin kiljua muovista mehukattitonkista" (JHT Musta lammas, kirjoittanut Mikko Aaltonen 2016).

Minä ja kirjeenvaihtokaverini Treblinkan Jantsa, "Toinen Vaihtoehto"- lehden tekijä Lahden vpk:lla

 

 

Minäkin pyörin punkpiireissä ja pogosin Kasisalilla Sa-Intin, Syövän, Maho neitsyen, Terveiden käsien, Treblinkan  ja muiden bändien jyskeessä. Tukka laitettiin pystyyn viiksivahalla tai sokerivedellä, kynsiin, huuliin ja silmiin mustaa meikkiä, farkut kuvioitiin juuriharjalla ja kloriitilla ja iskän mustaan kuluneeseen t-paitaan iskettiin niin monta hakaneulaa, kun löydettiin. Setäni huomauttikin kivasti, että "se on tukka on kuin petolinnun perse". Sitten oli vielä armeijan takki, jonka selässä luki jotain "viisasta", olisikohan se ollut "Mikään täällä ei ole kuolemisen arvoista". Toiseen hihaan oli piirretty anarkian merkki ja toiseen rauhan merkki. Kiljuakin joskus join, mutta parasta oli Sorbus eli Soppa, halpa ja vahva pihlajanmarjaviini, jota laitettiin teemaan sopivilla tarroilla koristeltuun muovipulloon puoli litraa. Siitä tuli juuri sopiva känni. Täysi-ikäisenä sain synttärilahjaksi Sorbuspullon (jota nykyään ei enää edes valmisteta), mutta jo pelkkä haju sai minut voimaan pahoin.

Takissa tai laukussa olleita rintamerkkejä

Onneksi nuoruuteeni kuului myös olennaisena osana tanssiharrastus, joka piti minua enemmän huipulla kuin kuilun pohjalla. Punkkia enemmän rakastin Madonnan musiikkia ja tanssia, Flashdance tanssielokuvaa ja Famea, jotka pitivät yllä intohimoani tanssimiseen. Katsoin tanssiosuuksia uudestaan ja uudestaan, olihan jo vhs-videokasetit saapuneet markkinoille.

Muistan kun iskä kantoi videonauhurin kotiin ja äänitin kaseteille järjestelmällisesti Mikko Alatalon juontamaa "Hittimittari" ohjelmaa. Kävin tietysti myös erilaisilla tanssitunneilla, aerobodauksessa, taitoluistelussa, telinevoimistelussa, punttisalilla ja osasin Jane Fondan kirjan jumppaliikkeet ulkoa.

 


Tanssiesitys, minä keskellä

Minäkin olen esiintynyt Kasisalilla, vuosi oli -84 tai -85. Kyseessä oli nuorisotapahtuma, johon meidät oli pyydetty esiintymään.  Olimme voittaneet sitä ennen tanssiryhmämme kanssa jonkinlaisen nuorten tanssikilpailun, joka pidettiin muistaakseni Lahden suurhallilla.

Se oli perjantai-ilta ja "valmistauduimme" esitykseen Kasisalin takahuoneessa. Esityksemme oli Michael Jacksonin "Thriller" (sama millä voitimme kilpailun) ja muistan, että emme esiintyneet lavalla vaan salin keskellä. Hyvin se meni ja sitten palasimme takahuoneeseen. Yht´äkkiä sinne ryntää Reija, seinänaapurimme ja samasta tanssiseurasta oleva täysi-ikäinen nainen. Hänen ensimmäiset sanansa ovat:" Mikä täällä oikein haisee?". Ja sitten hän tajuaa:" Tehän ootte ihan kännissä!". Ja niinhän me oltiin enkä yhtään muista kuka meille oli alkoholia hakenut ja mitä laatua. Sehän ei toki ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta kun hoipertelimme kännisinä Kasisalilla .

No, tuskinpa se Cheekkään ihan selvin päin on ollut esiintyessään Kasisalilla…

Tori, minä ja känni

                                                                                                                                      

Cheekin kirjan luettuani ja sen jälkeen kun olin kirjoittanut ja lähettänyt Cheekille fanipostia, ymmärsin itseäni ja tunnettani. Koin Chekkiin  ja hänen musiikkiinsa "rakastumisella" äkillisen samaistumisentunteen siihen nuoruuteni osaan, jota en ollut vielä osannut ja kyennyt katsomaan aikuisen myötätuntoisella asenteella ja ymmärryksellä. Nuoruus oli mennyt, mutta silti se "eli" minussa.
Cheekin ”rakkauden” avulla kävin läpi omia nuoruuteen liittyviä kokemuksia ja koin itseymmärryksen ja myötätunnon itseäni kohtaan; tein sen, minkä silloin osasin.

Tällä hetkellä voin ajatella nuoruuttani niin, että siinä olevat tunteet eivät palaa kehooni ja mieleeni kokemuksentilana. Se on vain muisto ilman tunnelatausta ja meidän kivussa eläneiden nuorten tarina, joilla on yhteisesti jaettu haavoittuvuus. Tämä samaistuminen yhteiseen haavoittuvuuteen oli se, mikä eheytti.
Tunne Cheekiä kohtaan alkoi himmentyä sitä mukaan kun oma peilikuvani haalistui nuoruuden kokemuksille, mutta halusin silti vielä saada päätökseen tämän kauniin ja todella huvittavan episodin, prosessin. Ja lopultakin, ei  ole niin väliä ketä tai mitä rakastaa, kunhan vain tavoittaa sen tunteen edes jostain. Tunne ravitsee kehoa ja mieltä, tuottaa ilon ja innostumisen säveliä elämään.


Itsenäisyyspäivänä ystävien luona pukeuduin räppäriksi ja sain kauniit taustalaulajatanssijat Aniirista ja Oniasta. En valitettavasti löytänyt itseltäni sellaisia housuja, jotka olisivat pikkuhiljaa persuuksista valunut alaspäin niin kuin Cheekillä, mutta muuten olin pukeutumiseltani melko katu-uskottava .Olin opetellut ulkoa Cheekin biisin "Kuka muu muka", koska siinä on hyvä meininki ja mahtavan itseironinen asenne: EGO on ISO" jne. Esitimme playbackinä biisin ja olin ehkä mieluummin yleisräppäri kuin Cheek, jonka elekieli on suht´eleetöntä ja minä taas heiluin kuin heinämies.

Kuva: Marko Ajanki

 

Sehän meni just nappiin, itsenäisyyspäivän keikka, heitto nuoruudesta aikuisuuteen. Kipeät muistot sulivat kauniiksi nuoruuden kaipuuksi ja niinhän sen pitääkin mennä. Julkisuuden henkilöt voivat parhaassa tapauksessa toimia samaistumisen kohteena ja  johtaa jonkinasteiseen terapeuttiseen kokemukseen.

Kiitos Jare Henrik Tiihonen eli Cheek!
 

Kuva: Marko Ajanki

 

Joo, ja ei mulla ole lippua Cheekin viimeisille keikoille Lahden mäkimonttuun, minkä lähellä asuin nuoruuteni. Unohdin koko lippujutun, enhän ole mikään Cheek fani vaikka kieltämättä hänen musiikkinsa koskettaa sydämessäni olevaa sitä nuoruuden osaa, mikä innostaa ja energisoi ja opin tämän episodin aikana pitämään siitä todella paljon.
Menisin keikalle, edes tämän yhden kerran, mutta taitaapa jäädä vaan haaveeksi.

 

 

Kuka muu muka, kuka muu muka

J.H.T.

Tiedätkö on keveempää raidaa yksin edellä aikaa
tehdä juttui joita toisista ei oo tekemään lainkaan
puolet räppäreist ei tajuu rimmaamisest mitään
ennen mikkiin päästämistä pitäis kirjalliset pitää
ja vaikka kuinka koitatte, niin ette te kii saa
mä kruisaan stadissa hissukseen vetelen shiisaa
ne on trendejä mitä mä luon
ja mitkään säännöt ei pysty pitämään mua
älä esitä, älä kysele nimee
Chekkosta et parhaana päivänäskään kykene imee
moni vesseli höpöttää olevansa stadin kovin
mä kelasin rokkaa ens vuonna stadionin

Ota mallia, ota, ota mallia
tee niin kuin mä, ota mallia
kuka muu muka, kuka kuka muu muka,

Cheek Cheek Cheek
luukuta!

Kuka muu muka, kuka muu muka J.H.T.
jos et mun tyylii tajuu
se meinaa, että sulla ei oo tyylitajuu
Kuka muu muka, kuka muu muka J.H.T.
jos et mun tyylii tajuu
se meinaa, että sulla ei oo tyylitajuu

Junnuna mä kuljin jengin nokassa, ne sano mua pikkupomoks
olin niin fashion et juntit huuteli vitun homoks
nyt media tituleeraa mua tyylitaituriksi
mut kutsu samaan hengenvetoon lyylitaikuriksi
abrakadabra simsalabim
tytöt ilmestyy mun luo, miks itse liikahtaisin
nuori dokaajakinkkui muotiblogaajaminkkui
fondii, brandii, razzii varattui tai sinkkui
loppuviikon jälkeen usein sipissä - oon rikki
nykyään mis vedetään niin vipissä on vippi
oon niin leija lennän täysin omilla leveleillä
edes Marty McFly ei tiedä juttui ennen meitä
mut välillä tää haippi pännii
mul on 99 ongelmaa kaikki ämmii

Ota mallia, ota, ota mallia
tee niin kuin mä, ota mallia
kuka muu muka, kuka kuka muu muka,

Cheek Cheek Cheek
luukuta!

Kuka muu muka, kuka muu muka J.H.T.
jos et mun tyylii tajuu
se meinaa, että sulla ei oo tyylitajuu
Kuka muu muka, kuka muu muka

J.H.T.
jos et mun tyylii tajuu
se meinaa, että sulla ei oo tyylitajuu

Meinaan kaikki enkat rikkoo, rullaan kunnes renkaat irtoo
tänä vuonna teen taas hilloo, lehdet vertaa dingoon
mainosmiehet haluu krääsään mun nimen alle
mä teen tän levyn nyt hei pitäkää ideanne
en tee mitään mistä en kunnolla tiedä
nää leffat ja kirjat ne on tulossa vielä
duunaan mitä jehut duunaan haluutte mut eduskuntaan
mä pyöritän Suomee jo muutenkin - peruspullaa

Ego on I.S.O.
rullaan reikä päässä J.F.K.
ooo ooo o ou
edelleen E.P.M.T.
Kukaan muu ei tee tälleen
oo ooo o ou

Kuka muu muka, kuka muu muka

J.H.T.
jos et mun tyylii tajuu
se meinaa, että sulla ei oo tyylitajuu
Kuka muu muka, kuka muu muka

J.H.T.
jos et mun tyylii tajuu
se meinaa, että sulla ei oo tyylitajuu

Druidiviisautta

Yksi projekti on vihdoinkin valmis!
Projekteja ja prosesseja riittää, mutta koska olen kuin kala, niin virtailen moneen asiaan yhtä aikaa ja sitten paukautan pääni rantakiveen. Taakseni jää aina keskeneräisiä asioita, mutta välillä peruutan ja teen korjausliikkeen.

Muistatteko kun tutkijat TiiBaishi ja SimBanssi suunnittelivat lähtevänsä tutkimaan Atlantiksen arvoitusta Stonehengelle keskikesän juhlaan?

http://tiinantaidepaivakirja.blogspot.fi/2015/09/stonehengen-arvoitus.html

Samaan aikaan visioimme kortteja, jotka olisivat kuin Tarot kortit, mutta niissä olisi atlantislaista viisautta. Ideoimme niihin hahmoja unistamme ja näyistämme ja sitten aloin piirtämään niitä. Yhtenä aamupäivänä niihin ilmestyivät tekstit kuin automaatiokirjoituksena, vain kirjoitin ja ihmettelin mitä tapahtuu. Tämä kaikki tapahtui siis ennen matkaa, joka oli kesällä 2016.

Myöhemmin tekstejä lukiessamme meistä tuntui, että ne viittaavat mieluummin druidiviisauteen kuin Atlantikseen. Lauseet olivat kuin opettavia runoja tai loitsuja. Druideilla on nimittäin saattanut ollakin salaisia druidikouluja, jossa opetus tapahtui runojen ja loitsujen muodossa, joten mitään tekstejä ei ole enää jäljellä, jos on koskaan ollutkaan.

Kelteistä ja druideista pieni tietoisku:

Kelttiläinen kulttuuri on ilmeisesti syntynyt 700-500 ennen ajanlaskun alkuamme ja sitä on esiintynyt Irlannissa, Iso-Britanniassa ja mantereen puolella Galliassa.
Druidit alkoivat kiehtoa 1600- ja 1700-lukujen brittiläisiä historiantutkijoita, jotka virheellisesti kuvittelivat Stonehengen kaltaisten esihistoriallisten megaliittien olleen druidien pyhättöjä.
Druidit olivat kelttiläisen kulttuurin tietäjiä, parantajia, uskonnollisten menojen "pappeja" ja oikeudenkäyttäjiä. Sen lisäksi he tulkitsivat unia ja taivaankappaleita. Druidit uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja jälleensyntymiseen.

Stonehengellä lieppeilläkin esiintyy nykyään druidismia eli uusdruidismia, joka on uuspakanallinen uskonto. Druidismin juuret ovat 1700-luvulla, ja nykymuotonsa se sai 1960-luvun Britanniassa. Mekin näimme druidihahmoisen, valkeaan kaapuun pukeutuneen miehen Stonehengellä:
 
http://tiinantaidepaivakirja.blogspot.fi/2016/06/stonehenget-ruusujen-maassa.html
 

 
 Sana ”druidi” on ilmeisesti lausuttu dru-vid tai dru-vind  eli 'tietäjä', hän joka tietää paljon tai 'tammen tuntija'.
Puiden viisauden on sanottu olevan druidien tietämyksen lähde. Niiden lisäksi druideille tärkeitä olivat myös muut luonnon aineosat: kivet, kasvit, eläimet ja metallit.

Hyviä kirjoja druideista: Tom Sjöblom: "Druidit – Tietäjiä, pappeja ja shamaaneja" ja "Tuulten saarella". 

Palataanpa druidiviisaus-kortteihin. Korttejahan ne eivät tosiaan vielä ole, vaan A2 kokoisia puuväreillä toteutettuja kuvia. Niitä on 23 kappaletta sekä kansikuva.
 
 

Mitäköhän niillä nyt sitten tekisi?

Yksi idea on yrittää saada ne johonkin näyttelyyn, ripustaa ne siellä seinälle ja  laittaa niiden eteen pienen laatikon, mistä voisi nostaa numeron. Myös seinällä olevissa kuvissa olisi numerot ja numeron nostamisen jälkeen voisi katsoa ja lukea minkä viisauden numeroa vastaava kuva antaa.
Mahtavaa olisi myös, jos niistä saisi painettua korttipakkoja. Tai yksi idea on, että ne voisi laittaa johonkin nettisivulle nostettavaksi. Samalla tavalla kuin esim. joidenkin astrologien sivuilla saa nostettua päivän tarot-tai enkelikortin. Ensin ne pitäisi vaan valokuvata ja käsitellä hyvin eikä tablettikamera meiningillä niin kuin nämä....

Kala jää  virtailemaan kunnes tömähtää taas johonkin tai saa kalainspiraation. Yleensä asiat vain kelluvat kohdilleen.

Kettu Kädillac rakastuu Kala Ladaseen

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne, enkä kirjoita nytkään vaan laitan kertomuksen.
Tarinan,  jota aloin kuvittamaan jo vuonna 2005 guassiväreillä, mutta tarina jäi kirjoittamatta.
Sain silloin maalattua muutaman kuvan ja ne jäivät kansioon odottamaan, niin kuin moni muukin projekti...
Aina välillä kuvat hyppäsivät silmiini, mutta vasta viime vuonna tarina alkoi ilmaantumaan, joka oli muhinut monta vuotta. Paitsi etten edes tiennyt mitä sieltä tulee ennen kuin kirjoitin sen.
Sen jälkeen tein kuvat, ihan uudet kuvat ja toisella tekniikalla (kartonkigrafiikka, monotypia, vaha, lino). Niin se vaan joskus menee..

KETTU KÄDILLAC  RAKASTUU  KALA LADASEEN

"Nää-llll-kkkk...ääää!!!!!!" Kettu Kädillac haukotteli makeasti ja venytti suutansa kuin saadakseen ruuan hyppäämään suoraan sinne. Kettu K ei ollut syönyt aamulla muuta kuin muutaman mustamarja-aronian pensaasta, pihlajanmarjoihin se ei enää koskenutkaan. "Happamia ja liian oransseja", se ilmoitti Pyhälle Pihlajalle ja jätti kunnioittaen pihlajat rauhaan. Pyhä Pihlajapuu kumarsi Ketulle hieman loukkaantuneena sen sanoista, mutta tiesi kyllä arvonsa ihmisten keskuudessa. Sen juurella itkettiin ja rukoiltiin, Pihlaja istutettiin ensimmäisenä uuden talon pihaan ja sille tuotiin uhrilahjoja. Mikä muu puu olisi ollut niin arvokas kuin Pihlaja? "Pyh Ketun sanoista", se ajatteli ja heilautti lehtihiuspehkoaan ylpeästi kuin niskojaan nakellen.

Kettu Kädillac päätti lähteä etsimään lounasta, olihan kello jo yli puolen päivän ja sen vatsa kurisi ja pörisi kuin vanha pölynimuri. Se lähti kävelemään kohti lampea ja suunnitteli askartelevansa ongen kalastamista varten. Kettu K:lla oli huonoja kokemuksia kalastamisesta. Yleensähän ketut, tietysti vastahakoisesti, kastavat tassunsa veteen ja kahmaisevat järvestä kalat helposti ja nopeasti. Mutta Kettu K oli syntyjään hieman säheltäväinen ja se oli kerran kupsahtanut järveen kuono edellä. Kaikki sen kettukaverit olivat nauraneet sille makoisasti. Kettu K oli ollut pitkään harmissaan, koska sitä oli kiusattu ja haukuttu tunariksi. Sen jälkeen se ei enää mennyt kettukavereidensa kanssa kalastusreissuille ja päätti unohtaa kalastamisen tyystin.

Kettu K. kokosi itsensä henkisesti kalastusreissuansa varten. Sillä oli nälkä ja se halusi kalaa. Se päätti, että tänään oli Tärkeä Kalastuspäivä. Päivä, jolloin se ylittää itsensä ja heittää kalastustraumat pusikkoon. Se toivoi vain, ettei kukaan olisi näkemässä sen yrityksiä.

Kettu Kädilläc käppäili metsätietä pitkin lammelle ja etsiskeli katseellaan kalastamiseen sopivaa oksaa tehdäkseen siitä kalastusvavan. Pihlajaa se ei uskaltanut edes ajatella, mutta pajun se arveli olevan sopivan jäntevä ja taipuisa vavaksi. Pajulta Kettu uskaltaisi kysyäkin, koska ne eivät yleensä olleet niin ärhäköitä kuin pihlajat, vaan joustavia ja taipuisia mieleltään, niin kuin rungoiltaan.

Kettu K lähes törmäsi jämäkänoloiseen Pajuun ja kysyi nöyrästi, mutta rohkeasti " Hyvä Paju, voisinko saada Teiltä yhden pitkän ja jäntevän oksan kalastamistarkoitukseen, olisin hyvin kiitollinen siitä?". Paju, joka oli keskittynyt vain puuna olemiseen, hätkähti ja sen suusta meinasi tipahtaa heti sana "Ei!", mutta se hillitsi itsensä. Kaikkihan tiesivät, että pajut ovat niiiiiiiiin joustavia ja yhteistyöhaluisia, ettei se voinut romauttaa tätä kulissia. Se nielaisi sanansa sekä tunnereaktionsa ja vastasi Ketulle kohteliaalla äänellä:" Voisit kenties käyttää jotain toista puuta?". Kettu K tiesi jo etukäteen, että Paju vastaisi jotain tällaista ja oli siksi varautunut imartelemaan, että käyttämään koko viehätysvoimansa Pajun suhteen. Kettu K istui viehkosti pitkä häntä kaartuneena reunustaen sen siroja tassuja, siveli viiksiänsä ja katsoi nöyränoloisena alhaalta ylös Pajua. "Voi Paju rakas, puista kaunein ja kestävin. Olen vakuuttunut, että juuri Sinun oksasi toimisi parhaiten vavan tekoon. Etkö antaisi minulle, hartaalle ihailijallesi, yhtä oksaasi?".

Pajun sydän värisi onnesta Ketun sanoista, mutta se halusi enemmän. Voi, se kaipasi niin paljon ihailua, että nämä sanat eivät vielä riittäneet. "Kettuseni, olen vielä niin heikko talven jälkeen, että en tiedä kestänkö yhdenkään oksan menetystä". Kettu K murahti hiljaa sisäänpäin ja se aloitti ihailuvuodatuksen varmalla äänellä, mutta hyvin rakastavasti. "Oi parahin Paju, olen varma, ettei kenenkään muun puun oksa olisi niin hyvä, toimiva, kauniin värinen ja taipuisa kuin sinun oksasi, ihana Pajuseni". Mutta vielä tämäkään ei riittänyt Pajulle. Se halusi vielä lisää kehuja ja vielä sen lauseen, mitä se harvoin kuuli. Ja sen Kettukin tiesi jo ennen kuin Paju ehti sanoa mitään, Kettu huokaisi hiljaa ja jatkoi: "Olet puista Kaunein ja Tärkein, etkö voisi minua nöyrää ihailijaa hieman auttaa?" Paju olisi halunnut kuulla koko päivän hartaita ihailuja, mutta mitä siihen enää lisäämään, kun kaikkein parhaimmat adjektiivit oli jo sanottu? Paju ei enää voinut muuta kuin suostua. Vielä se yritti hieman kierrellä ja kaarrella, pyöritti runkoansa suuntaan jos toiseenkin ja sanoi sitten hieman tympeästi, niin kuin kuningas alamaiselleen: "No, ota sitten, mutta ota niin ettei satu!". Kettu nuoli tyytyväisenä huuliaan ja alkoi nyhtää terävillä hampaillaan Pajun rungosta yhtä suoraa oksaa irti. Paju tietysti äänteli marttyyrimaisesti, mutta ei sanonut enää mitään. Vihdoin oksa oli nyhdetty, Kettu otti sen suuhunsa ja lähti painelemaan huudellen kiitoksia Pajulle. Enää ei kohteliaisuuksia tarvittu.

Kettu Kädilläc saapui lammelle pajunoksa suussaan. Sillä oli siimaa, koukku ja koho piilotettuna pensaaseen jo valmiiksi. Ne se oli pihistänyt varomattomalta ihmiskalastajalta, joka oli onkinut lammella ja jättänyt viehelaatikkonsa metsän reunaan. Laatikossa oli ollut Ketun riemuksi kaikenlaista muutakin pientä kivaa, mutta se ei tarvinnut muuta kuin kalastustarpeet ja ne se saikin. Kettu K räpelsi töppötassuillaan siimaa pajunoksaan ja tuskaili solmujen kanssa. Solmujen teko ei ollut Ketun lempihommia. Kettujen koulussakin se sai aina lisätehtäviä askartelusta, kun sen ”teokset”, joita Kettukoulun opettaja kutsui "onnettomiksi tekeleiksi", kähersivät sen mielessä solmua väsäillessä. Tällä kertaa Ketulla oli motivaatiota ja silloin voimalla se teki vaikka mitä! "Samperin siima", Kettu K tuhisi itsekseen, mutta sai kuin saikin sekä siiman, että koukun solmittua. Onkivapa oli valmis. Olisipa Kettukoulun opettaja nyt näkemässä!

Sitten tarvittiin vielä mato. Mistä Kettu Kädilläc saisi madon onkeensa? Sitä se ei ollut hoksannut lainkaan. Kettu alkoi katsoa ympärillensä maahan. ”Pitäisiköhän se kaivaa”, se mietti. Yhtäkkiä se näki madon, joka liikkui merkillisesti. Ensin mato veti takapäätänsä ylös ilmaan ja siihen muodostui kuin U-kirjain väärinpäin ja sitten se liu’utti etupäätään eteenpäin ja nosti taas takapäänsä ilmaan. Kettu ei ollut moista ennen tavannut ja se laski kuononsa maahan madon pään eteen ja kysyi: "Hei, mikäs mato sinä olet?". Mato ei edes pelästynyt, se oli niin keskittynyt touhuunsa, mitä se sitten olikin, vaan katsoi Kettua pienillä silmillään ja vastasi: "No, etkö sinä pöllö vai mikä ihme olet, näe, että minähän olen Mittarimato Mitsubisi ja minä mittaan!" Mittarimato oli selvästi ärsyyntynyt Ketun kysymyksestä. Kuka pölvästi ei nähnyt, että hän mittaa ja on siis Mittarimato. Ja vielä Mitsubisi, tärkeää sukua, lähes aatelinen.

"Niin, että mitä sinä sitten mittaat?" Kettu K kysyi ihan vaan varovasti, ettei Mittarimato taas hermostuisi. "Mitäkö minä mittaan? Minähän mittaan maata!". Mittarimato suorastaan puhisi noin tyhjäpäisen olennon kohtaamisesta.

Kettu Kädilläc ei uskaltanut enää kysellä lisää, se vain ihmetteli mielessään, että mitä siinä maassa oli mittaamista. Mutta se ymmärsi, että Mittarimato Mitsubisi piti itseään Hyvin tärkeänä henkilönä, jolla oli Hyvin tärkeää tekemistä, eikä sitä saanut häiritä. Kettu K arveli, että Mittarimatoa olisi erittäin vaikea saada ongenkoukkuun, koska sillä oli niin suuret kuvitelmat itsestä ja omasta, Ketun mielestä turhasta tehtävästään. Sellaiset kuvitelmat eivät koukkuun edes mahtuisi.

Kettu Kädilläc nosti kuononsa maasta ja mittaili sekin ympäristöänsä katseellaan löytääkseen toisen Madon, joka ei olisi yhtä tärkeän oloinen. Kettu K oli kyllä hieman epävarma siitä, että löytäisikö se ketään Matoa, joka uhraisi elämänsä Ketun hyväksi. Tehtävä saattoi olla jopa mahdoton.

Mutta eipä aikaakaan, kun Kettu K näki toisen erikoisen näyn. Mato, joka luikerteli puuta pitkin ylös ja jonka selässä oli laskuvarjo. Kyseinen Mato huomasi heti Ketun kiinnostuneen katseen, sillä tuntui olevan silmät selässäkin. Mato oli nimittäin hyvin julkisuudenkipeä mato ja oli aivan varma, että viimeistään tällä tempulla se ylittäisi Metsäsanomien uutiskynnyksen.

Mato, jonka nimi oli Mato Ma Mazda, oli lähettänyt lehdistötiedotteita, tehnyt Matobookkiin tapahtumakutsun ja lähetellyt lintujen mukana kutsukortteja tapahtumaansa. Se ajatteli, että Kettu K oli joko (a) toimittaja (b) ihailija tai (c) kykyjen metsästäjä, joten se huikkasi heti kovalla äänellä: "Haluan elää vaarallisesti!". Kettu K tiesi tilaisuutensa tulleen. Tässä oli Mato, joka oman tärkeytensä lisäksi halusi vielä julkisuutta. Mikä oiva olento huijattavaksi! Kettu K voisi valehdella olevansa joko toimittaja tai kykyjen metsästäjä, joka etsi sensaatiomaisia uutisia ja sillä varjolla saada Madon onkensa syötiksi. Kettu K jäi siis seuraamaan Madon, Ketun mielestä laimeaa yritystä kiivetä oksalle ja hypätä laskuvarjolla sieltä alas. Mato odotteli vielä lisää yleisöä ja sen eteneminen oli kovin hidasta. Se vilkuili taakseen ja sivulleen ja esitti olevansa huoleton, mutta huokaili sitten välillä syvään. Muutama sen matokaveri tulikin paikalle, ihan vain tueksi ja kannustukseksi, mutta sen suurempaa yleisömäärää Mato ei saanut. Loppujen lopuksi Mato Ma Mazda kyllästyi odottelemiseen, kiemurteli oksalle, avasi laskuvarjon ja hyppäsi alas.

Matokaverit huutelivat hyvä hyvää, mutta Kettu Kädilläc oikein istahti pyllylleen voidakseen taputtaa etukäpälillään Madolle. "Bravo, bravo!" Kettu K huusi ja taputti "Mikä uhkarohkea teko!". Mato aivan punastui irrottaessaan itseänsä laskuvarjosta, joka oli aivan myhkyrällä sen ympärillä ja lähti Madosta irti hyvin epäloistokkaalla tavalla. Kettu K tuli Madon lähelle kättelemään sitä, tai miten sen nyt sanoisi, Kettu K nosti käpäläänsä ja Mato nyökytti päätänsä. Kettu meni suoraan asiaan: " Te ilmeisesti harrastatte näitä uhkarohkeita tekoja ja siksi minulla olisi eräs hieno ehdotus, johon voisitte kenties tarttua", Kettu K aloitti. "Nythän on niin, että matohan on yleensä joko maan sisällä tai maan pinnalla, mutta entä jos se kokeilisi mitä on olla veden alla?" Mato näytti epäilevältä, onkohan tässä joku (ketun) luu haudattuna? "Teko olisi kyllä hyvin uhkarohkea ja se toisi varmasti mainetta ja kunniaa Teille.", Kettu K jatkoi.

Mato ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta sitten sen epävarmuus alkoi hiipua ja kunnianhimo nostaa päätään sen pitkulaisessa ruumiissaan. "Ja miten se sitten toteutettaisiin?", se kysyi. Kettu K vastasi epäröimättä:" Minulla on kestävä pajunoksa, mihin olen solminut siiman ja koukun. Kietoisitte vain itsenne koukun ympärille, minä heittäisin siiman lammen pinnalle ja siitä laskisin Teidät pikkuhiljaa veteen. Sitten laskisin sataan ja nostaisin Teidän sieltä ylös.
Hyvin yksinkertaista, mutta vaatii hyviä keuhkoja ja mielenhallintaa, mutta Teillähän niitä varmasti on", Kettu K mairitteli Matoa. Mato Ma Mazda nosti päätään ylväästi pystyyn ” Kyllä, kyllä hänellä oli mielenhallintaa”. Ja keuhkotkin varmasti olivat ihan hyvät, vaikkei MatoLääkäri viimeksi niistä erityisesti maininnutkaan. Sanoi vain, että kolesterolilääke voisi tässä iässä olla jo paikoillaan. Mato alkoi selvästi olla jo kiinnostunut asiasta. Ja olihan se hyvin imarreltu, teititelty ja kehuttu. Näin alkoi Kettu Kädilläcin suunnitelma toteutua.

Sovittiin siis, että Kettu Kädilläc ja Mato Ma Mazda tapaisivat seuraavana aamuna lammen rannalla hyvin varhain ennen auringonnousua. Kettu K:n vatsa kurnisi nyt niin kovasti, että sammakotkin alkoivat jo vastaamaan siihen, mutta Kettu päätti olevansa kärsivällinen. Se meni taas sen samaisen mustamarja-aronia pensaan luokse ja alkoi napsia marjoja suuhunsa monotoniseen tahtiin. Kettu K meni tänäkin iltana hieman nälkäisenä, mutta itseensä tyytyväisenä koloonsa nukkumaan nähden unta valtavasta kalansaaliista.

Kettu Kädilläc heräsi siihen, että sitä kutitti. Muurahainen oli ohikulkumatkallaan päättänyt mennä Ketun kuonon yli ja siihen Kettu K havahtui ja raapaisi kuonoltaan muurahaisen alas. Se päätti nousta, koska oli kerran herännyt ja lähti löntystelemaan lampea kohti.

Lampi oli sumun valtaama. Se oli syksyn merkki, vesi oli lämpimämpää kuin ilma. Kettu K huomasi, että Mato Ma Mazdakin oli jo saapunut paikalle tekemään hengitysharjoituksia ja meditoimaan. Kettu K päätti itsekin tehdä muutaman joogaliikkeen, jotta se saisi kehonsa heräämään tulevaan koitokseen "Ainakin aurinkotervehdys ja sitten päälläseisonta", Kettu K päätti ja aloitti aurinkotervehdyksen pitkillä ulos ja sisään hengityksillä. Ja niin Mato Ma Mazda ja Kettu Kädilläc tekivät vierekkäin omaa harjoitustaan ennen Madon uhkarohkeaa sukellustemppua. Lopussa he istuivat katsomaan auringonnousun suuntaan ja lausuivat yhdessä: "Ooomme me, me oomme".

Kettu Kädilläc otti ongenvapansa esiin puskasta ja näytti Madolle mihin sen pitäisi kietoutua. He tekivät kuivaharjoituksen tilanteesta, joka rohkaisi Matoa varsinaiseen suoritukseen ja Kettu K nauroi hiljaa itsekseen Madon typeryydelle. Tämä Mato ei varmaan koskaan ollut kuullut kauhujuttuja, miten matoja laitetaan ihmisten ongenkoukkuihin syötiksi. Ei, ei, tämä Mato oli niin sinisilmäinen omassa menestymisen ja näyttämisen halussaan, ettei se moisia tiennyt tai jos tiesi, niin ei muistanut. Mato siis kiertyi Kettu K:n ongenkoukkuun ja Kettu nosti siiman lammen pinnalle. Mato muistutti vielä Kettu K:ta siitä, että sen piti olla todistajana ja kertojana silloin, kun lehdistö tulee paikalle. Niin, lehdistö oli taas kutsuttu, mutta eihän näin aikaisin kukaan vielä tullut. "No niin Mato, nyt mennään", Kettu K huusi Madolle, joka vapisi pelosta koukussa ja piti silmiään kiinni. "Minä lasken sataan ja nostan sinut sitten ylös" Kettu K jatkoi ja ajatteli, että siinä vaiheessa Mato oli jo heittänyt henkensä ja kalakin oli jo toivottavasti tarttunut siihen. Kettu K laski hitaasti Madon järveen ja alkoi odottaa kohon nykimistä.

Eikä aikaakaan, kun koho todellakin alkoi nykiä. Kettu Kädilläc oli huvikseen laskenut numeroita päässään, eikä ollut vielä sadassa, kun kala oli jo napannut kiinni. "Nyt kävi Madolle madonjyvä" Kettu K ajatteli ja alkoi nopeasti nostaa vapaansa lammesta. Koukussa oli pieni, suloinen ahventyttö suussaan Mato, joka huusi henkensä hädässä, mutta oli vielä elossa. Kummatkin mätkähtivät lammen ruohikolle. Mato Ma Mazda oli aivan shokissa, se kiemurteli äkkiä ahvenen suusta pois ja lähti kiireen vilkkaa hakemaan traumaterapiaa. Mato oli niin häkeltynyt tästä tapahtumasta, ettei se edes tajunnut Kettu K:n katalaa juonta, jossa se oli meinannut päästä hengestään. Myöhemmin Madon terapeutti sai Madon kokemaan tilanteen tuomat tunteet uudestaan ja tajuamaan, ettei tämä tapahtuma ainakaan Madon syytä ollut.

Kalatyttö-parka haukkoi henkeään ja Kettu K, joka oli kiihkon vallassa saadessaan vihdoinkin ruokaa, näki Kalatytön kauniit silmät pitkine silmäripsineen. Se rakastui silmänräpäyksessä. Kettu K ei pystynyt tunnereaktiossaan tekemään muuta kuin heittämään kalan kalliossa olevaan koloon. Onneksi kolossa oli niin paljon vettä, että Kalatyttö sai oikaistua kiduksensa ja pystyi taas hengittämään suhteellisen normaalisti. Nyt oli Kettu K:n syytä esittäytyä Kalatytölle, jota se ei pystynytkään noin vain nappaamaan suuhunsa ja syömään.

Ketun maha murisi jo kuin karhunpoikasen aamuinen äänenavaus. "Tämä kalastusretki on muuttunut kuin pahaksi uneksi", se ajatteli ja pyöritteli päätään kummissaan. Kettu K katsoi ihanaa Kalaneitoa silmiin ja kumarsi kohteliaasti. "Minä olen Kettu Kädilläc ja mikähän Teidän nimenne on Arvoisa neiti", Kettu K sai sanat suustaan. Kalaneitonen supisti sulokkaasti suutaan ja sanoi pulputtavan viehkeällä äänellään "Kala Ladanen, arvon herra". "Kala Ladanen? Noin kauniilla Kalaneidolla niin epäsopiva nimi", Kettu K ajatteli, muttei sanonut mitään. Mutta Kala L arvasi Ketun aivoitukset ja se jatkoi: "Niin, tiedän, ettei nimi juuri kuvaa minua, mutta meitä syntyi samaan aikaan lähes sata sisarusta ja saimme kaikki vanhempamme nimen, joka on Ladanen.
Nimiasia oli nyt selvä ja sitten Kettu K:n piti miettiä, että miten tästä eteenpäin pitäisi toimia. Hänen piti tänään syödä kalaa, mutta eihän se voinut Kalaneitosta syödä, jonka kanssa oli jo esittäytynyt. Kala Ladanen oli niin viehko kalaneito, että Kettu K:n posket aivan punottivat ihastuksesta. "Tästä taisi tulla nyt hyvin komplikas juttu", Kettu K ajatteli ja ketun mieli alkoi mennä ihan sekaisin, kun sen tunteet hyrräsivät nälkäisessä kehossa.

"Minua vähän harmittaa, kun en saanut syödä sitä mehukasta matoa, joka oli jo ihanasti suussani", Kala L sanoi Kettu K:ta kiinteästi tuijottaen. Kettu K tunsi yhtäkkiä valtavaa syyllisyyttä ja se punastui vielä enemmän. Sen ketunnahka vapisi Kalaneidon sanoista, vaikkei Kala L sanonut tätä syyttäen, vaan ainoastaan todeten asian laidan. Kettu K alkoi selittää suu aivan puurona, miten hän ja Mato oikeastaan olivat ystäviä ja kertoi heidän yhteisestä projektistaan. Mutta Kalaneito Ladanen ei ollut eilisen ahvenen tyttöjä, hän hoksasi heti, mikä Kettu K:n juoni oli ollut. Olihan Kalaa varoitettu vaikka kuinka monta kertaa madoista ja verkoista. Kala L on myös nähnyt miten jotkut kalat vain häviävät ja sen jälkeen heistä ei enää pulputettu. Ne olivat niitä asioita, mitä sanottiin "kalatabuiksi". Kala Ladanen ymmärsi, että siitä kalasta, mistä ei enää puhuta, sitä ei enää ole olemassa. Kalaneito ei ollut mikään typerä kalablondi, se ymmärsi, että nyt oli tosi kyseessä. Kala L näki Kettu Kädilläcin kiertelevän, kaartelevan ja punastuvan sen ympärillä ja silloin se tiesi olevansa turvassa. "Nyt on siis jatkettava viehätyttävyys- linjaa ja saatava Kettu K lopullisesti koukkuun", Kala L pohti kuumeisesti.

Kettu Kädilläc halusi tehdä vaikutuksen Kalaan ja se alkoi kysellä onko Kala L nälkäinen. Samaan hengenvetoon se kertoi, miten tavattoman taitava se on matojen suhteen, jotka antoivat itsensä Ketun projekteihin ja miten se on monessa muussakin asiassa omaperäinen, itsenäinen ja ovela. Kala L yrittää vaikuttaa kiinnostuneelta, mutta haukotteli mielessään. "Miten voikaan olla Kettu K noin narsissi", se ajatteli, eikä ollut ihan varma tästä "narsissi" sanasta. No, joku sellainen sana se siinä "Ui hyvin" lehdessä oli ja siinä kerrottiin narsissien mielenlaadusta. Jokainenhan elää oman itsensä ympärillä, mutta sitten oli niitä, jotka hakivat vain ja ainoastaan omaa etuaan. "Olikohan Kettu Kädilläc niitä narsissi-kettuja?", Kala Ladanen pohti, mutta tunsi outoa viehtymystä Kettua kohtaan.

"Omituista, en ole koskaan ajatellut rakastuvani muuhun kuin toiseen kalaan" Kala Ladanen oli ihmeissään ja katsoi silmät säihkyen Kettu Kädilläciä, joka ei tiennyt missä asennossa se näyttäisi parhaalta Kalan kulmasta, joka oli edelleen kivenkolossa. "Kyllä, nälkäinen minä alan olla" Kala vastasi Ketun kysymykseen vaikka tiesi, että nyt hänen pitäisi keskittyä lähinnä siihen, miten pääsisi takaisin lampeen. ”Happi loppuu näin pienessä määrässä vettä ennen pitkää”, Kala L mietiskeli, mutta silläkin jo vatsa kurisi. Kettu K ei enää omaa vatsan kurinaansa edes kuullut, se oli vain keskittynyt Kalan miellyttämiseen ja viihdyttämiseen. "Minäpä haen sinulle mehevän madon" Kettu K tokaisi ja odottamatta Kalan vastausta ampaisi metsän reunaan penkomaan maata.

Kala L hymyili tyytyväisenä itseensä ja viehätysvoimaansa ja jäi odottamaan Ketun paluuta. Kettu K, joka oli saanut ihastuksesta uutta elinvoimaa, oli matojen suhteen nyt ovelaakin ovelampi. Ei kestänyt kauaakaan, kun sillä oli jo mato hampaittensa välissä. Kettu K mietti vielä, että minkä se keksisi Kalalle alkupalaksi. "Kurmee, kurmee, pitää olla niin kauniille Kalalle", se hymisi itsekseen ja keksi. "Tietysti pieniä, makoisia vaahterankukkia pitää tarjota Kalalle ennen matosta", Kettu K mietti ja samalla hypähti kohti Vaahteran oksaa noukkiakseen muutaman kukan Kalalle. "Senkin hävytön liero, otat kysymättä kukkiani" Vaahtera huusi kuin sireeni ja piiskaisi oksallaan Ketun persuuksia. "Ai sori", Kettu K parahti ja juoksi pois häntä koipien välissä mato ja vaahterankukat suussaan.

Kettu Kädilläc ojensi Kala Ladaselle ensin vaahterankukat, joita Kala L ei ollut koskaan aikaisemmin syönyt, mutta nautti suuresti niiden makeasta mausta. Aivan kuin sama makeus olisi noussut myös sen voimakkaisiin tunteisiin Kettua kohtaan. Pieni matonen, jonka Kettu K oli viekkaudellaan saanut mukaansa, säälitti Kalaa. Ei, ei se voinut syödä matoa, vaikka se tiesi Ketun loukkaantuvan tästä. Mutta Kettu K ymmärsi Kalaa, kyllähän sekin joutui välillä syömään muita eläimiä, koska pelkät marjat, juuret ja kasvit eivät riittäneet sen proteiinintarpeeseen. Kettu K oli nyt jo niin täynnä ihastusta, että se olisi voinut ryhtyä vaikka saman tien vegaaniksi Kalan takia! Kala L mietti ääneen, että mistä joku oli keksinyt niin julman tavan kuin onkimisen. "Siinä on ollut asialla varsinainen Pelle Pölliäinen", Kettu K tokaisi ja muisti siinä hetkessä myös oman nälkänsä. Mutta se unohtui hetkessä, kun Kala L ja Kettu K jatkoivat keskusteluaan keksinnöistä, maailman synnystä ja kalojenkin harrastamasta joogasta. Kettu K ja Kala L huomasivat olevansa kuin samoilla vesillä, ajattelevansa ja harrastavansa samoja asioita.

Kettu Kädilläcin ja Kala Ladasen arvomaailma vaikutti hyvin samanlaiselta eikä keskustelusta näyttänyt tulevan loppua. Yhtäkkiä Kalaneitosta ahdisti ja se tajusi, että sen happi alkaa kolossa loppua. Nyt oli pikaisesti tehtävä jotain tai sen henki lähtisi Kalojen taivaaseen! Kala L tiesi, että se oli jo täydellisesti hurmannut Ketun ja näytteli ylikorostuneesti, että se on pulassa ja tarvitsee apua. Kettu K oli aivan hädissään ja se pyöri Kalan kolon ympärillä ja kyseli hermostuneesti, mitä se voisi tehdä Kala L:n auttamiseksi. Kala Ladasella ei ollut enää vaihtoehtoa. Sen piti uskaltaa sanoa Ketulle, vaikka sitä pelotti. "Ota minun pyrstöstäni kiinni ja vie minut takaisin lammikkoon, muuten kuolen!" Kala L ylidramatisoi, mutta toisaalta, niin tulisi käymään, jos se ei pääsisi takaisin lampeen. Nyt sen piti vain luottaa Kettuun. Kettu K ei ehtinyt ajatella mitään, se oli niin huolestunut jo rakkaaksi tulleesta Kalasta, että se vain toimi spontaanisti. Kettu K otti Kalan pyrstöstä kiinni ja kiikutti sen nopeasti takaisin lampeen. Vasta sillä hetkellä kun se oli jo laskenut otteensa irti Kalan pyrstöstä, se tajusi. Se ehkä menettää Kalan, koska nyt Kala L oli vapaa. Kettu K:n mieli laskeutui alas tuonelaan, energinen olo hiipui ja nuoresta Ketusta tuli kuin raihnainen vanha kettu. "Enkö saa pitää Kala L:ää ikuisesti, rakastaa ja olla sen kanssa elämän loppuun saakka?" Kettu K nyyhkytti jo valmiiksi sisällä itsessään.

Kala Ladanen pääsi vihdoin vapaaksi omaan lammikkoonsa, se haukkoi henkeään ja veti keuhkoihinsa happea. Sen pikku kalan keho oli vielä hieman shokissa hapenpuutteen vuoksi ja se ravisutti itseään stressistä vapaaksi. Sen jälkeen Kala L palasi veden pinnalle, missä Kettu Kädilläc istui silmät kyynelissä, koska se oli niin hädissään rakkautensa menettämisestä. "Kettu hei, kiitos, että vapautit minut ja pelastit henkeni, olet sankarini" Kala L huikkasi Ketulle. Kettu K ei saanut sanaa suustaan, se oli häkeltynyt. Sitä kehutaan siitä, että se oli tehnyt niin epäitsekkään teon. Kettu K oli järkyttynyt omasta toiminnastaan ja se nyökytteli päätään Kalalle ja sen rakkaudentäyttämät silmät kostuivat lisää Kalan kehuvista sanoista. Molemmat olivat tunnekuohun vallassa. Kala L siksi, että se pelastui melko varmalta kuolemalta ja Kettu K siksi, että se itse vapautti kalan. Kala, joka oli sille tarkoitettu ateria, mutta nyt myös uusi ystävä ja rakastettu. Kettu K ei ollut aikaisemmin osannut toimia näin viisaasti ja epäitsekkäästi. Se oli aina pitänyt kaikkia rakkaitaan kiinni rakkautensa nyörillä niin kauan, että oli lopulta menettänyt heidät. Eihän kukaan voi elää niin, että joku takertuu, eikä anna toiselle vapautta.  Kettu K oli aina humpsahtanut rakkaittensa elämään täysillä, ettei se edes tuntenut, kuka se itse oikein oli. Sen pää pyöri vain rakkaudentunteissa ja ainaisessa odotuksessa. Kettu K ei osannut olla onnellinen, ei edes tyytyväinen yksinään ja siksi se odotti kiihkeästi niitä hetkiä, kun se sai olla rakkaittensa kanssa. Yksin se oli kuin kettu ilman laumaa, ulvomassa vuoren päällä yksinäisyyttään. Se oli täysin riippuvainen muista, vaikka sen sielu oli vapaaksi syntynyt.

Kettu Kädilläc oli puhunut tästä joskus Terapeutti Pöllo Huuhkajalle, joka oli todennut seuraavaa. "Kettu Kädilläcin lapsuudessa kiintymyssuhteet toisiin kettuihin ovat jääneet vaillinaiseksi laumassa olevan epäsointuisuuden takia. Se on vaikuttanut Ketun persoonallisuuteen vahingoittavasti. Kettu on pahassa olossaan ja yksinäisyydessään turvautunut erilaisiin riippuvuuksiin, jotka ovat auttaneet hetkellisesti. Riippuvuutta on esiintynyt erilaisissa muodoissa, läheisriippuvuutta, riippuvuutta huumattavista sienistä, peliriippuvuutta jne., jotka ovat vaihdelleet sen mukaan, mitä on saatavilla ja mikä on sillä hetkellä tukenut ydintunteita, joita ovat hylätyksi tuleminen ja yksinäisyys". Kalaneidon vapauttamisella Kettu K oli aivan tiedostamattaan tehnyt epäitsekkään teon, mitä se ei ennen ollut voinut kuvitellakaan. Päästää rakkaus vapaaksi, sehän oli täysin ennenkuulumatonta toimintaa.

Kala Ladanen, joka oli kuvitellut olevansa Ketun niskan päällä, oli myös heidän keskustelunsa aikana ihastunut Kettuun entistä enemmän. Sen mielestä Kettu K oli hyvin komea.
Kettu Kädilläc oli hieno nuori kettu, vankkarakenteinen, pörröinen ja sillä oli komea, pitkä häntä, joka aivan kuin tanssi Ketun liikkuessa. Ketun väritys oli kauniin ruskeanpunainen ja sen silmät loistivat kuin täysikuut. Kettu K oli kettu parhaassa iässään, kyllähän se itsekin sen tiesi ja käyttäytyi sen mukaisesti, hyvin ylväästi. Kettu K ja Kala L jatkoivat luontevasti jutteluaan, aivan kuin mitään ratkaisevaa ei olisi tapahtunutkaan heidän välillään. Eikä ollutkaan, muuta kuin se, että Kettu K oli ylittänyt oman riippuvuutensa toiseen ja päästänyt rakkautensa vapaaksi. Se oli suurempi teko, kuin se edes itse uskoi. Ketun alkava stressi sen epätavallisesta teosta lähti purkautumaan, sen kosteat silmät kuivuvat ja sen sisällä oleva stressiväristys muuttui pikkuhiljaa tyyneydeksi ja iloksi. Heidän kommunikointinsa vapautui ja heittäytyi aivan uudelle tasolle.

"Kaksi vapaata, mutta erilaista olentoa ja rakkaus, miten kaunista se on", ajatteli Pajulintu katsellessaan kettua ja kalaa pensaasta.

Kettu Kädilläc ja Kala Ladanen olivat suuren oivalluksen äärellä lammen rannalla,

toinen maasta, toinen vedestä,

mutta kummatkin saman taivaan alta.

Uusi-Valamo ja Pentti Saarikosken runot ravitsevat sieluani syksyn lähestyessä

 

 

 

 

 

Ensimmäisenä päivänä Valamossa sain jo idean, että lainaan Pentti Saarikosken runoista pätkiä omiin runoihini. Näin sain samalla tutustuttua hänen tuotantoonsa, jota en ollut aikaisemmin tehnyt. Tummennetut kohdat ovat Pentin hengen tuotetta ja muu teksti on minun.

Lopussa olevat kuvien kukat ovat Valamon ihanasta puutarhasta sekä luonnon omasta kukkatarhasta.

 

 

 

Polku vetää minua puoleensa

metsä sisäänsä

kuulen hiljaisen metsän seireenien kutsun

ja kadonneen nunnan haamu

sykkii pelossani.

Et tiedä tästä maailmasta mitään ellet ole katsonut sisiliskoa silmästä silmään.

Ja koska en ole

palaan takaisin

samaa polkua pitkin.

Paluuta ei ole enää silloin

kun tuntee karhun hengityksen kuumuuden niskassaan

ja kuulee sen teroittavan kynsiään ikikuusissa.

Joskus on pelko jätettävä

uusiin polkuihin

uuteen aikaan.

 

 

Olen kiedottu vihreällä

suopursunmesiangervonjuolukanmustikanvarpujen

kanssa samassa hengityksessä

humallun hetkeksi niiden tuoksuista

nenäni suosiollisella avustuksella,

mutta sitten sallin itselleni pullollisen viiniä,

se ei ole sielulle vahingoksi

eikä mielikään sitä vastustele.

Valamon Vaeltajan viiniä sille,

joka on aina vuorella

ei koskaan sen alla.

 

 

Uusi ystäväni neiti pariisitar ja minä

pelästyimme metsässä

kahta jyhkeää kaurista,

jotka rytisivät pensaikossa.

Peräännyimme

tämä on niiden koti ja niiden ruuat.

Ja vaikka minä pyysin mustia torvisieniä,

joita Ranskassa sanotaan kuoleman trumpeteiksi,

sain yksinäisen illan tilalle

tuulahduksen Pariisin hienostuneisuudesta

ilman häivähdystäkään kuolemasta ja trumpeteista.

 

 

 

Maisema on harsea.

Ei puhuta.

Uidaan vaan

raikkaassa vedessä

aamun auringossa.

Pestään pois

mielen vanhat radiokuunnelmat

ja äänitetään niiden päälle

kukkaniittyjen ja tuulten kuiskintaa.

 

 

 

 

En tänäänkään kävellyt rukouspolkua loppuun vaan

minä hyppäsin polkupyörän satulasta kuun läpi taivaaseen

sillä mieleni valkokankaalle ilmestyivät

haamut, houkkiot ja karhut.

Mustikanvarvut rahisivat

kun palasin polkua takaisin

ja pelkäsin käärmeiden luikertelevan perässäni

kietoutuvan kinttuihini

vetävän minut

maahisten synkkiin sammioihin.

Pelko loi harson

minun ja todellisuuden väliin

metsässä,

joka oli viaton kuin

uusi kukannuppu.

 

 

 

 

Orava siellä vain hyppelehtii ja hengittää

ja munkki ajaa pienellä polkupyörällään

kirkon eteen.

Jos näkisin saman muualla

hieraisisin silmiäni

luulisin paholaiseksi tai kuolemaksi.

Täällä luostarikissakin on

kuin mustissaan oleva munkki,

jota ei saa syödä.

 

 

 

Noviisi tarjoaa minulle

pyhitettyä leipää

Herman Alaskalaisen tsasounassa,

jossa olen mukana,

mutta

ulkopuolinen

tarkkailija

ihmettelijä

ja silti tulen nähdyksi.

Herman oli esikuva

sinnikkyydestä

uhrautuvaisuudesta,

silti ei kukaan elä niin kauan,

että ehtisi selittää oman nimensä.

Ei hänkään

en minäkään,

koska nimen takana on

aina liian monta

lukematonta, hiljaista tarinaa.

 

 

Katsellut vain koivunlehtiä

enkä minä tiedä

mikä nälkä minulla on.

Mutta minäpäs tiedän

elämän nälkä ja elämän jano,

joka on jo kauan

kuiskinut suonissani

kärventänyt kehoani.

Ehkä sama tauti oli sinullakin

Pentti S,

mutta viilensit sen viinalla

uit elämästäsi

ehkä liian aikaisin pois.

 

 

 

Täällä valaistaan kaikki

epäkirkkaat ajatukset

törmään niihin kuin

peiliin,

jota luulen lasioveksi.

Ajat menneisyydestä

ei häviä,

mutta tässä paikassa

aikakausi ripustettiin jaloistaan kristallikruunuun

ja ammuttiin napaan.

Kristallin särmät hiottiin

ampumisen jälkeen

ja niistä peilautuu  aina

valaisua kaipaavat kipukohdat.

Napa oli kovilla.