tiistai 21. maaliskuuta 2017

PikkuTii ja itsekiltteyden taito


 

PikkuTiin Kurjuuskoulussa puhuttiin itsekiltteyden taidosta. Jos haluaa olla kiltti ja myötätuntoinen toisille, niin on hyvä opetella olemaan sitä myös itselle. PikkuTii oli mielestään aina ollut kiltti ja hemmotellut itseään oikein hyvillä herkuilla. Joskus siitä oli tullut paha olo, kun vatsa oli täynnä kermaleivoksia, mutta siitä selvisi hyvin nukkumalla paha olo pois. Opettaja vihjaili kyllä, että tämä toiminta saattaisi olla omien ikävien tunteiden välttelemistä. PikkuTii oli ihan hiljaa ja mietti.


 

Kurjuuskoulun opettaja pyysi oppilaita kuuntelemaan minkälaisia ajatuksia heillä pyöri mielessään. Ei niitä ajatuksia, joita ajatellaan tietoisesti vaan niitä, jotka soittavat mielen takana kuin omaa Radiotaan. Ne automaattiset, alitajuiset ajatukset, joita ei yleensä edes huomaa. PikkuTii oli kuvitellut olevansa tarkkaavainen omien ajatustensa suhteen, mutta koulussa olevien tietoisuusharjoitusten avulla hän huomasikin aivan jotain muuta ja PikkuTii kauhistui!
Julma Radio soitti jo aamusta alkaen synkeitä säveliään. Biisien sanat olivat armottomia:


"Ou jeah, susta ei oo mihinkään,

baby baby sun elämä on ihan turhaa

ja sä aina, aina, aina vaan epäonnistut,

koska sun elämässä ei tapahdu mitään hyvää.

On parempi varautuu vaan pahimpaan,

koska sä oot, niin niin niin paljon huonompi kuin muut.

Aah, uuh, jeeh!"

 

 

Opettaja selitti oppilailleen miten ajatukset ja tunteet syntyvät kehoomme.
Kun opettelemme ajamaan polkupyörällä, ajamisesta tulee lopulta automaattista toimintaa, jota emme joudu miettimään. Samalla voimme vaikka jutella toiselle, kun poljemme pyörällä.
Lapsena opimme vuorovaikutussuhteissamme ajattelemaan ja tuntemaan ja lopulta siitäkin tulee automaattista. Voimme tehdä kaikkea muuta samalla kun meissä, meidän sisällämme, automaattisesti ajatellaan ja tunnetaan. Samaistumme omiin ajatuksiin ja tunteisiin.

Mielen Radio pauhaa meissä joka päivä, koska se on mielen oma luonne ja toimintatapa. Omaa Radiotansa voi muuttaa vaikka helppoa se ei ole, mutta en kai minä voi olla kaksikymppisenä samanlainen kuin kuusikymppisenä!
Samaistuminen voi aiheuttaa sen, että vertailukohdan puuttuessa (tunnen vain sen mitä nyt tunnen, enkä sitä mitä minun olisi mahdollisuus tuntea), emme usko voivamme muuttua tai pahimmassa tapauksessa emme ymmärrä, että meidän jopa tarvitsee muuttua. Maailma tarvitsee kipeästi uusia muuttujia!
Jos jalka on kipeä, mieli fokusoituu jalkaan ja yrittää parantaa sitä. Jos minä (mieli ja keho) ovat kipeät, mieli fokusoituu minään ja pyrkii täyttämään sen täyttämättä jääneitä tunnetarpeita. Siksi kai minäkeskeisten ihmisten lauma on vallannut maailmamme ja me etsimme kuin mammuttilauma vihreämpää ruohoa naapureiden puolelta.

Monet meistä ovat oppineet olemaan itselleen säälimättömiä ja samaistuneet näihin alitajuntaisiin, tuttuihin ja niin turvallisiin mielen ja tunteiden liikkeisiin, etteivät edes huomaa miten kivuliaat biisit soivat mielessämme koko ajan. Näiden biisien tahdissa tanssimme päivästä toiseen kunnes päätämme ottaa niiden sanoista selvää. Se voi ensin olla kurjaa kuunnella niiden ikäviä sanoja ja hyväksyä omat biisilistansa, mutta sitten voi ottaa yhteyttä omaan biisinikkariinsa ja antaa toimeksianto myötätuntoisten sanojen kirjoittamiselle.


 

PikkuTii päätti, että hän alkaa olla kiltti myös omalle keholleen, eikä syö liikaa sokeria, ja että hän muuttaa Radionsa biisit kiltimmiksi.
PikkuTii sanoi heti aamulla itselleen, että on tehnyt aina parhaansa. Päivän aikana, aina silloin kun hän heräsi tietoisuuteen, PikkuTii muisteli asioita, missä oli toiminut hyvin ja pyrki ymmärtämään miksi ei ollut aina kyennyt enempään. Hän sanoi itselleen, että häntä arvostetaan ja hänen elämänsä on hyvää.  PikkuTii myös kiitteli niistä asioista maailmankaikkeutta, mitkä olivat nyt hyvin. Hän ei hokenut vahvistuslauseita vain mantranomaisesti päässään, vaan pyrki myös tuntemaan näiden lauseiden sanomat, uskomaan niitä.

PikkuTii ei olisi uskonut, että kävisikin näin. Julma Radio sai shokin, kun PikkuTii päätti alkaa kiltiksi ja myötätuntoiseksi itseään kohtaan. Se ryhtyi vastaiskuun ja räjäytti ilmoille kunnon kostoiskun:
 

PikkuTiin kädet olivat niin kuivat, kipeät ja tulehtuneet, että hän itki käyttäessään niitä. Kurjuuskoulun opettaja lohdutteli sanoen, että "Sisäinen kipu voi provosoida kipunsa keholle näkyväksi. Ne huutavat: Näe meidät, kuule meitä ja rakasta meidät terveeksi!" Keho ja mieli kamppailivat uusia ajatuksia vastaan kipeällä tavalla ja PikkuTii pinnisteli, että jaksaisi jatkaa kiltteyttään. Hänen teki kyllä mieli ajatella, että ”Tietenkin taas käy näin ja eihän minulle koskaan tapahdu mitään muuta kuin vastoinkäymisiä”. PikkuTii olisi vain halunnut mennä peiton alle ja jäädä sinne koko loppuelämäkseen, mutta Pupu oli erimieltä.


 

Pupu houkutteli PikkuTiin kavereiden kanssa PikkuYkkösPuistoon leikkimään ja laittoi kotona riehumismusiikkia cd:ltä. Yhdessä he leipoivat pullaa ja tekivät kaikkea kivaa. PikkuTii välillä jopa unohti, että häntä sattui. Sitten Pupu ja PikkuTii molemmat silittivät PikkuTiin käsiä ja sanoivat niille, että me huolehditaan niistä. Pikkuhiljaa Radion kostoisku heikkeni, kun se ymmärsi, että se hyväksytään sen armottomista biiseistään huolimatta. Jollain tavalla se oivalsi myös sen, että kaikki siinä olikin yhtä, mieli, keho, tunteet, alitajunta ja niiden hyvä yhteistoiminta tuotti kokonaisuudelle hyvät, uudet biisit, joista kaikki tykkäsivät.
 



Itsekiltteydessä ei ollutkaan mitään, mitä olisi pitänyt vastustaa.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Talven runoja









LUMI, VALKAISEE


Pimeys.
Taivas valkenee

ja lumi putoaa ensimmäisen kerran maahan.

Lumi kimaltelee ja

koristelee viittani säihkyväksi.

Puiden oksissa on lunta

ja hentoisia, keveitä lumihipsuja putoaa hitaasti päälleni

kuin valkoisia höyheniä.

Lumikuningattaren maassa

ei ole huolen häivääkään

ennen kuin varis raakkuu ja herättää

näytelmä loppuu

olen taas minä

minussa.



Järvi on vielä vapaa jään kahleista

ja myrsky iloitsee veden myllerryksestä.

Tuuli heittää vedet rannoille,

puihin, kallioihin

ikkunoissa vinkuu,

paukkuu ja kolisee

herään yöllä monta kertaa säpsähtäen

ja aamulla kävelen rannalla

näen jäätaideteokset

suurinta taidetta maailmassa

ilmainen sisäänkäynti

ja tekijä tuntematon?

Lumi sataa

isoina, märkinä lättyinä

ne tarttuvat vaatteisiin

ja tekevät minusta

elävän lumiakan

lumikoirat mukanaan.

Lumi sulaa ja

sen kylmä sisältö tunkeutuu ihooni.

Veden eri olomuodot

minunkin sisälläni

vaihtelevat jäisestä sulaan

ja laavaan.







JÄRVI, LUISTELEE



Luistelen keskellä järveä

kuin avaruudessa

tähdetkin lähempänä kuin yleensä.

Vapauden tunne

täällä Minälle on tarpeeksi tilaa

ja olen täysin riittävä

kerrankin.



Järven jäällä

ketun jäljet

painuneet lumeen.

Nariseva lumi jalkojeni alla

vain ääni paljastaa tulijat pimeässä.

Täysikuun kuvajainen

jään pinnalla

minunko peilini?



Jään alta kuuluu kalseita kumahduksia

pelästyn

järvihirviön kita kai

ammottaa tyhjyyttään.



Kauhukuvissani näen,

kun järven jää

murtuu samaan aikaan kaikkialta

ja me vajoamme

veden hyiseen syliin

kuin ihmiset Atlantiksen aikaan.



Jään päällä lumikiteitä,

jotka loistavat auringossa

kuin taivaalta pudonneet tähtikatraat

Ei ole todellista

jäällähän on melkein tungosta

niin tietysti

aurinko paistaa.






KOIRAT, PÖLLYÄÄ



Pikkukoiran toppatakki,

jota se inhoaa

ja haukkuu siinä oloaan.

Pakkanen puree isompaakin koiraa

nipistelee tassujen alta

ja niitä nostellaan vuoron perään ylösalas

ja vähän ravistellaan

kylmää pois

Sitten mennään taas niin,

että lumi pöllyää.



Nuoskainen lumi tarttuu pikkukoiran tassukarvoihin

niihin syntyy lumipalloja ja

vedän koiraa perässäni,

kun se nyhtää palloja hampaillaan.

Kotona laitan koiran vatiin

sulatan sen tassupallot vedellä.



Talvinen myrsky yllättää meidät.

Lumi lentää minne sattuu

viima menee kauluksesta sisään

tuimaakin tuulta vasten

rynnätään naurusuin

porokoirani ei jää lumeen makaamaan.



Yöllä herään koiran hätään

laitan nopeasti vaatteet päälle

ja vastentahtoisesti astun ulos

kylmään ja pimeään.

Mutta sitten näen ja vihdoin herään

vihreitä valoja taivaalla

en voi uskoa silmiäni

revontulet

kuolleiden henget tulleet

valaisemaan elävien elämää.






PAKKANEN, TÖRÖTTÄÄ



Talviaamun oranssinen taivaanranta

ja talventörröttäjät,

jotka töröttävät ylväinä

lumikruunut päässään.

Parvekelasit lumitähtiä täynnä

puut ja pensaatkin

saaneet huurretakit päällensä.

Pihalla törmään pieneen lumiukkoon

laitan sen päähän käkkäräisiä oksia

rastatukka, lumiukko.

Tilhet rapistelevat mustamarja-aroniapensaissa

lehahtavat lentoon parvena.

Lunta on tullut koko yön

se on päällystänyt kaiken

kaivan auton lumen sisältä

auraan lumet autotallin katolta

ja saan lumimassat päälleni,

kun ravistelen puuta.

Pukeudun kerroksiin

pitkikset villahousut toppahousut lyhythihainen pitkähihainen villapaita toppatakki pipo ja tumput.

Olen michelin mään

ja kaatuessani kierin pallona vaikka Rovaniemelle saakka.







TALVILAPSI, MUISTELEE



Hengitys huuruaa

ja muistan,

kun kokeilin lapsena jääkö kieli lyhtypylvääseen.

Kyllä se jäi,

mutta olin nopea ja selvisin säikähdyksellä.



Isot lumikinokset olivat Himalajan korkeimpia vuoria,

joita valloitettiin

lumiluolaan vietiin kynttilä

ja kyyhötettiin jännittyneinä

kestääkö tämä.

Pakkohiihtoa Tapanilan majalle

haaveilimme kaakaosta ja tuoreesta munkista,

kun sukset lipsuvat ja lipsuvat.

Jäljennän äidin nimikirjoituksen

ja jään kotiin hiihtopäivänä.

Aikuisena hiihtelen nauttien

sukset eivät lipsu

ja mihinkään ei ole kiire

ei edes kaakaolle.



Hiihdämme mummolan metsässä

painamme omat ladut puhtaaseen lumeen.

Törmäämme toisiin latuihin.

"Kuka pölvästi täällä oikein hiihtää?"

Me pölvästit kiersimme ympyrää.



Saunomme mummolan puusaunassa

sielläkin on ihan hämärää

niin kuin pihalla,

jonne menemme pissalle.

Keskellä pihaa lorotamme

ja puhallamme suustamme huuruisia viestejä mustalle taivaalle

ja sen tähdille.

Palaamme jalkapohjat jäässä saunan lempeään lämpöön,

missä muistan mummon leivinuunissa paistamien pullien tuoksun,

jotka pakastimen päällä

muovikuvun alla odottivat

lukuisia kahvihetkiä.

Niitä oli.

Paljon.

Pullia ja kahvihetkiä.



Jouluaattona tulemme hämärän aikaan

Aku Ankan joulukimara on jo alkanut

lähden moikkaamaan Pekka-hevosta talliin

antamaan porkkanan joululahjaksi.

Sitten rohkaistun

ja kävelen riihen edestä metsään.

Yhtäkkiä kuulen

aivan kuin suden ulvontaa,

juoksen nopeasti takaisin sisälle

en ollutkaan niin urhea.



Lumilyhdyt

ja menneiden aikojen yhdessäolo,

kun koko suku kokoontui mummolaan

ja joulu oli meidän lasten juhla.

Joulupukkikin kävi tuomassa lahjoja

ja palasi kotiinsa vintille.

Sieltä löysimme pukin varusteet

ja sittenhän se oli selvä.

Pukki ei asukaan Korvatunturilla

vaan meidän mummolan vintillä.

Varmaan se tykkäsi siitä sahdista,

mitä pappa valmisti Puolissa

siitähän tykkäsivät kaikki muutkin

joskus vähän liikaakin.





METSÄ, TUNTEE



Kuuset vie mua polkua pitkin

ja metsä näyttää yöllä tehdyt taideteoksensa.

Ei, ei minun tarvitse tehdä muuta kuin katsoa sielun avaraan valkoiseen.

Minä juurrun kuin puu

ikiaikaiseen maisemaan.



Se on viisautta,

että ymmärtää oman kuolevaisuutensa

jouluyönä kun herää pimeydessä

pelkää ja kunnioittaa

omaa rajallisuuden ja keskeneräisyyden haamua.

Ja aamulla herää, kiittää.

Armo.

Tämä elämä on minulle annettu

itse en ole sitä suorituksillani ansainnut.



Vasta satanut lumi

hohtavan valkoinen

kuin puhdas maalauspohja

odottamassa pensseliä ja maalaria.

Vain jäniksen jäljet

ja ultramariininsiniset varjot puista

heijastuu sen pintaan.

Toivon,

että mieleni

olisi yhtä puhdas,

yhtä sininen.



Kaikki menee ohi

tuulen lailla

talven lailla

ja vuodenajat vaihtuvat kiivaaseen tahtiin,

mutta aina vain

Minä Olen

Se sama ihminen.