Kyllähän se lapio viimein kalahti siihen arkkuun, jossa kiinalaisen
lääketieteen koirakirjani on lepäillyt ainakin puoli vuotta. Kuollut se ei
näköjään ollut, ei edes mädäntynyt. Päinvastoin se oli tullut taas
kiinnostavaksi, näin sen nyt eri silmin. Viime keväänä tunkiessani kirjanalkuni
kaappiin olin turhautunut, lähes kaikkeen. Tästä hautaamisestani kirjoitin syyskuussa
täällä ”Oli synkkä ja myrskyinen yö” päivityksessäni. Tämä blogini oli alku
uuteen ja eräänlainen eheytymiskokeilu, pääsenkö turhautumisestani taiteen ja
kirjoittamisen avulla. Pääsin, mutta siihen on vaikuttanut myös monet muut
seikat: ihmissuhteet, matkat, tanssi, musiikki, ilon palautuminen elämään jatkuvien vastoinkäymisten sijaan. Elämä on kudelma monenlaisia asioita ja kaikki
vaikuttaa kaikkeen, monet asiat mitä emme edes tiedosta tai ymmärrä vaikuttavat tähän ihmispakettiin. On
olemassa myös armo, jonka luonteesta ja teoista voimme joskus tuntea vain hetkellisesti. Se ei anna tietoja itsestään.
Mietin sitä miksi hylkäsin tämän kirjaprojektini. Se innosti minua todella paljon silloin, kun tein Neijing-koululle päättötyötä ”Luonnos
koirien kiinalaiseen lääketieteeseen (ja vertailua ihmispuoleen)” 2013 ja jatkoin
sen kehittelyä ja parantelua koulun jälkeen tekemällä uusia kuvia. Sitten se jäi. Löysin nopeasti vastauksen selailemalla sivuja ja vastaus yllätti minut. Perfektionismi,
suuruudenhulluus ja kunnianhimo! En tiennyt itselläni edes olevan sellaisia
ominaisuuksia. Voihan p…!
Kerran muuten sanoin vahingossa suttaustunnin jälkeen
oppilailleni, että ”menkääs pesemään kädet, ne ovat ihan p.....t!” Mitä siinä
sitten keksii p-alkuisia sanoja liittyen likaisuuteen. Kyllä oli riemua open
lipsahduksesta!
Koirakirjassani en ollut pysynyt raameissa, jotka minulla oli olemassa
lopputyön muodossa vaan halusin lisää ja se väsytti ja turhautti: en pysty, en
osaa, en jaksa. Turhautumiseni elämään ylipäätänsä oli keväällä niin
voimakasta, että sain pakottaa itseäni tekemään sen mitä tein, innostumista
tapahtui vain harvoin. Nyt asiat ovat toisin, aika ei riitä siihen,
mitä haluaisin tehdä. On vain pidettävä itsestään huolta, ettei palaudu suorittamiseen
ja hulluna juoksemiseen, koska tiedän mihin se taas johtaa.
Tämä blogini on ollut myös sijaistoimintaa sille, etten pystynyt jatkamaan koirakirjaani, joka on lahja edesmenneelle Pippuri-koiralleni ja lahja siltä minulle. Pippurin sairastuessa ajauduin lukemaan kirjaa ”Four paws, five directions”, kirjaa koirien lääketieteestä. Halusin ymmärtää sen sisältämän filosofian ja parantamismenetelmän, mutta en ymmärtänyt. Pippurin kuoleman (2010) jälkeen sitten huomasin olevani Neijing-koulussa, vaikka Pippuria en enää pystynyt auttamaan. Ehkä muita koiria? Se on syvä toiveeni.
Nyt sijaistoiminto
muuttuu taas itse asiaan eli palaan kirjani pariin ja pari muutakin
kirjoitusjuttua alkaa kertoa tulemisestaan. Antaudun sille, mikä minulle annetaan,
muuta en voi. Sisäinen ohjaukseni on niin voimakasta, että jos ajaudun
harhareitille, minut palautetaan takaisin ”pysy tielläsi!
Tästä se lähtee.
Voikaa hyvin! Kirjoitan taas tänne, kun intuitioni siihen johdattaa.
 |
| Osa sivusta Veden elementti: munuaiset ja virtsarakko |
