Tunne, inspiraatio ja taiteilijuus

Viime viikon lähtökohtapohdinnasta jäi puuttumaan, materiaalin runsaudesta johtuen se, että minkä/mitkä asiat ottaisin taiteenteon lähtökohdakseni nyt. Pohdintani on johtanut tähän: se miksi Qi Baishin teokset eivät riitä lähtökohdakseni johtuu siitä, että en edes kuukauden harjoittelulla löytänyt TUNNETTA motivaatiosta, mikä johtaa työskentelyä. Kirjoittaessani entisistä lähtökohdistani viime kerralla ymmärsin tämän tunteen merkityksen. Se on tunne, joka motivoi, ohjaa ja löytää oikeat ongelmanratkaisut työskentelylle sekä työvälineet materiaalit jne. sekä halun toimia/työskennellä esim.tietyn tekniikan kanssa ja jo jollain tavalla hahmottuneiden ideoiden parissa. Tätä tunnetta voisi kutsua myös inspiraatioksi, mutta se tunne mistä tässä puhun, on hieman laajempi. Jotkut odottavat inspiraatiota kuumeisesti ja niin minäkin, mutta joskus ja usein se syntyy vain tekemällä, ei pelkästään olemalla. Hallittu joutilaisuus, joka ei ole laiskuutta vaan olemisen ja tekemisen sopivaa vuorottelua ja päättyy energian lisääntymiseen, voi edeltää inspiraatiota. Mutta inspiraatiota voidaan pitää yllä myös tekemällä ja niin käykin silloin kun tekemisen prosessi on jo käynnissä. 

En siis löytänyt tunnetta, mikä olisi kantanut toiminnan aloittamiseen tai sitten voi olla vain niin, että työskentelyyn ei ole tarvetta intiaanikesän porottaessa sisään ikkunasta ja ovista.  Tilannetta täytyy tarkastella uudelleen sitten kun syksy koittaa.

Viimeksi mietin myös sitä olenko taiteeni tien päässä vai risteyskohdassa. Olen vuosikausia, en ihan siitä lähtien kun valmistuin 1998, vaan vähän sen jälkeen, kolmenkympin kriisin paikkeilla stressannut, kipuillut ja vatvonut sitä, miksi en jaksa osallistua taide-elämään aktiivisesti pitämällä näyttelyitä, hakemalla apurahoja, olla mukana taiteilijaseuran toiminnassa jne. tekemällä kaikkea sitä, mikä liittyy taiteilijana olemiseen ja taiteilijaidentiteettiin. Olen syyllistänyt itseä haluttomuudestani, laiskuudestani, pyöritellyt asiaa ja stressannut itseäni kohtuuttomasti syyllisyyden ja häpeänkin tunteilla. Ajatuksiani ja energiaani ovat kuluttaneet se, minkälainen minun pitäisi olla ollakseni se, mihin olen kouluttautunut. Eli kuvataiteilija ja kuvataiteilijan identiteettiin liittyneet pinttyneet ja vanhanaikaiset käsitykset mitä on olla ”oikea” taiteilija. En usko, että nämä ajatukset taiteilijuudesta ovat pelkästään minun ajatuksia vaan ne pyörivät kollektiivisesti muidenkin ajatuksissa. Sitten olen selittänyt itselleni ja muille, että matkustelen mieluummin kuin maksan näyttelymaksuja ja onhan se ollutkin hyvä selitys. Mutta päässäni ovat kummitelleet huonommuuden ajatukset….

Japanikoira sarjasta "Koiran paluu"

Artistihan maksaa Suomessa kaikki kulut niin galleriavuokran, kutsukorttien painatukset, teosten kuljetukset, vakuutukset kuin avajaistarjoilutkin ellei saa toimintaansa apurahoja. Apurahojen, gallerioiden ja jyrytettyihin näyttelyihin hakeminen on aina saanut karvani pystyyn. Toimintaan kuluu paljon aikaa ja usein tulee vastaukseksi ”kiitos hakemuksestasi jne.”  Jokuhan voi tästä hakemushässäkästä tykätäkin, mutta minä en. Ja miksi minun pitäisi tykätä? Ja miksi minun pitäisi identifioitua taiteilijaksi tai opettajaksi tai joksikin muuksi kun kulminaatiopisteessä on kuitenkin se, miten toimin tässä elämässä ja mihin huomioni kohdistan? Pitäisikö minun tehdä näitä kaikkia hakemushässäköitä vain sen tähden, että jotkut ajattelisivat minun olevan taiteilija, joka tekee taidejuttuja, koska on opiskellut taiteilijaksi. Mitä sillä on väliä mitä muut ajattelevat minun olevan? Mitä  väliä on edes sillä mitä itse ajattelen olevani, koska kaikki määritelmät ovat kuin hiekkaan valuva vesi. Se haihtuu nopeasti ja varmasti, eikä sitä pian enää ole. Me myös haihdumme, aika nopeastikin ja varmasti.  Olisiko tärkeämpää tuntea elävänsä kuin olevansa ”joku” ja identifioitua sen mukaan. Silloin mahdollisuudet olisivat laajemmat eikä tarvitsisi tehdä niitä asioita, mitkä tuntuvat vaikeilta ja stressaavilta ja jotka eivät ole kuitenkaan pakollisia. Voisi tehdä omasta osaamisestaan laajennetun version ja päivittää sitä uusilla jutuilla.

Asiat voivat myös muuttua ja ehkä vuoden päästä kirjoitan innoissani hakemuksia ja pidän näyttelyitä. Tai sitten en koskaan. Sillä ei ole väliä. Vain toiminnalla on väliä ja sillä, että tekee asioita siksi, että haluaa ja osaa kuunnella tuleeko halu itsestä vai siitä, että luulee toimivansa niin kuin muka pitäisi toimia tai niin kuin minun oletetaan toimivan. Monesti palaan siihen kysymykseen, että mistä minä tiedän mitkä ajatukset ovat omiani ja mitkä niitä, jotka ovat minuun tarttuneita ja onko edes mahdollista sanojen ja ymmärryksen puitteissa olla täysin itsetiedostava, ajatteleva ja tunteva yksilö?

Töiden lähtökohtia, inspiraation lähteitä ja prosesseja

Mustikkametsäaika jatkuikin näin pitkään tai ainakaan tietokoneen äärellä en ole juuri ollut. Enkä myöskään taiteen äärellä…
Olen silti miettinyt vanhojen teosteni lähtökohtia ja palannut menneeseen. Joskus on hyvä pohtia mitä on tehnyt ja miettiä olisiko siellä eväitä tulevaan.

Eli mistä ne ideat, inspiraation ja lähtökohdan ainekset ovat syntyneet?

Vuonna 2002 olin Marokossa ja siellä seurailin miehiä, jotka menivät moskeijaan rukoilemaan matot kainalossaan. Itse astangajoogailin silloin paljon ja elämässäni oli joogamaton kantelua salille ja kotiin. Lentokoneessa matkalla kotiin tiesin jo mitä seuraavaksi alan maalaamaan. Hain kirjastosta kuvia itämaisista matoista, valitsin sieltä kauneimman maton ja tein se mallina ja inspiraation lähteenä vesivärimaalauksen. Maton keskuskuvioon maalasin asian tai tapahtuman mikä liittyi sillä hetkellä elämääni. Näin syntyi joka kuukausi yksi rukousmattomaalaus kooltaan 66x88cm. Aloitin projektin joulukuussa 2002 ja lopetin joulukuussa 2003, jokaiselle kuulle syntyi yksi työ.

Keskuskuvio liittyy Portugalin lomamatkaan ja siellä oppaalta kuultuun tarinaan

2006 luin kirjaa varhaiskristillisyydestä ja ihastuin siinä oleviin otsikoihin: Marian evankeliumi, Johanneksen salainen kirja, hallitsijoiden olemus jne. Meillä oli tulossa Rajataideyhdistyksen ”Rassu messut” Tr1 galleriaan ja päätin tehdä sinne puupiirroksia. Aloitin niin, että otin 50x70cm vanerin ja vedostin siitä pohjavärejä. Käytin jo tässä vaiheessa paperista leikattuja sabluunoita saadakseni jotain tapahtumaa värin lisäksi . Vedostin myös jälkivedoksia väreistä ja sillä tavalla sain kerroksellisia pohjaväripapereita.  Pohjaväriprosessin aikana mietiskelin otsikoita ja viimeistään silloin kun aloin kaivertelemaan pikkulaattoja, olin otsikoiden ytimessä, ne tuntuivat jo joltain. En osaa sanoa miltä. Kaivertelemisen jälkeen aloin taas vedostamaan, kaivertelin ehkä uusia laattoja ja jatkoin kollaasimaisella tavalla työskentelyä.  Ihan lopuksi jatkoin töitä mehiläisvahavärillä maalaamalla joitain yksittäisiä viivoja. Jos minun pitäisi kertoa yksittäisestä työstä, että miten olen vedostanut sen alusta alkaen, niin en osaisi sanoa. Tein koko ajan kokonaisuutta tietämättä mihin se johtaa, kunnes se sitten vain loppui. Näin tapahtuu useimmiten. Aloitan työsarjan ja sitten jossain vaiheessa se loppuu eikä enää voi jatkaa, kaikki on käyty läpi, tunne on jo kuollut siitä asiasta mistä se lähti liikkeelle.

"Hallitsijoiden olemus"

Nalle Huh sarja, tämä temperamaalaussarja, josta blogini lähti liikkeelle, ansaitsee myös tulla mainituksi. Sarjan lähtökohtana oli Työhuone Kylpylämme yhteisnäyttely Galleria Saskiassa 2011. Minulla oli siellä temperamaalaussarja, joiden lähtökohtana olivat olleet ikoneissa olevat kuvat, joita olin muokkaillut. Tekniikka oli myös sama mitä ikoneissa käytetään, munatemperamaalaus liitupohjalle. Sitä opiskelin Valamon luostarissa 2008. Yhteen työhön olin laittanut mukaan Nalle Puhin. Jostain syystä se olikin työ, joka myytiin ja joka olisi myyty toisillekin, jos niitä olisi ollut kaksi. Itsekin ihastuin siihen ajatukseen, että Nalle olisi mukana matkallani vähän aikaa ja siitä lähti Nalle Huh sarja. Nimi muutettiin tekijänoikeudellisista syistä ja siksi, että nallesta tuli vähän toisenlainen nalle. Syksyllä 2011 tein ensimmäisen työn sarjaani, jossa Nalle Huh oli hindulaisena jumaluutena. Olin lähdössä joulukuussa ensimmäisen kerran Äiti Ammanin ashramiin Intiaan. Tammikuussa tultuani sieltä maalasin muitakin hindulaisuuden jumaluuksia nallen kanssa ja sitten laajensin sitä muihin uskontoihin. Lähtökohtana olivat siis kortit, kirjat, kuvat Tiibetistä, Intiasta, Assisista, exän nallepehmolelu, äidin pyhäkouluvihko. Yhdeksän maalausta maalasin ja sitten se prosessi loppui. Olikin jo vuosi 2014. Niin pitkä aika, niin pitkä matka.

"Nalle Huh Durga jumalattarena"

Työhuone Kylpylän kanssa meillä oli myös toinen näyttely, johon pääsin osallistumaan vaikka työhuoneeni oli jo siirtynyt takaisin kotiini. Italiassa, Braccianossa 2013, jonne menimme Venetsian Biennalen ja Rooman kautta. Olin jo aloittanut sarjaa nimeltä ”Guruja ja tavallisia ihmisiä” ja se tuli sinne siis vain osittain. Loppuun tämän sarjan tein seuraavana vuonna Tampereen Taiteilijaseuran kesänäyttelyyn ”Taiteilija vailla nimeä”.

Työ liittyi papan vanhoihin valokuviin, joita hän oli saanut ystäviltään jne. Kuvien takapuolelle oli kirjoitettu nimiä ja lähes kaikki olivat tuntemattomia minulle. Ehkä ne olivat papan sotakavereita, opiskelija - ja työkavereita, perhetuttuja. Näitä kuvia aloin muokkaamaan maalatuilla vesiväripapereilla. Maalasin papereita, leikkasin ja liimasin. Kivaa askartelua. Inspiraatiota hain itämaisten uskontojen jne. kuvastosta ja tein erilaisia guruja humoristiseen tyyliin, mutta myös intuitiivisesti mitä sattui tulemaan. 

”Matkakertomus”installaatio (2015) alkoi Japanin matkasta tai oikeastaan jo ennen sitä. Opetin kuvataidekoulussa yhdelle ryhmälle tekstiiliä ja näytin heille miten ommellaan ompelukoneella. Tein mallikappaleeksi pienen tyynyn. Vein mallikappaleen kotiin ja mietin miten sitä voisi kuvioida ilman kankaanpainovärejä ja painamista. Kankaanpainotouhumme oli nimittäin yhtä katastrofia heidän kanssaan, mutta siitä ei tämän enempää. Tussit olohuoneen pöydällä olivat juuri käsille saatavina ja piirsin niillä tyynylle kimonopukuisen naisen, johon katsoin mallia japanilaisen puupiirroksen kirjasta. Ja koiran, joka kosiskeli naista. Tyynyyn ompelin vielä nauhan, millä sain sen ripustettua seinälle ja siinä oli ensimmäinen työ vaikka sitä en vielä tiennyt. Japaninmatkan jälkeen ompelin samankokoisia tyynyjä 19x19cm seitsemän kappaletta ja piirsin niihin tussilla Japani aiheita ottaen mallia valokuvistani. Ja sinne piirsin seikkailemaan tietysti koiran. Parin koiran kanssa elävä ihminen näkee koiria unissaankin.

Japanista virisi myös toinen prosessi, joka alkoi ennen matkaa katselemalla japanilaisia puupiirroksia ja fiilistelemällä tunnelmia niistä. Nämä työt lähtivät poikkeuksellisesti niin, että tein yhden työn kerrallaan. Joskus tosin lipsuin jo seuraaviin töihin, mutta pyrin keskittymään vain yhteen. Japanikoira sarjassa koirat saivat ihmisenkaltaisen roolin ja rooliasun. Yritin ensiksi tehdä vain yhdenkokoisia töitä, pieniä neliönmuotoisia, mutta sekin muuttui matkan varrella. On hyvä luopua liian rajoittavista, itseluoduista säännöistä siinä vaiheessa kun ne eivät enää toimi. Näissä kuvissa lähtökohtana olivat siis kirjojen kuvat, joista lainailin tunnelmia, värejä, hahmoja ja maisemia sekä käytin myös omaa valokuvamateriaaliani.

"Samurain oppilas"

Jaahas, tästä tulikin tälläinen retrospektiivinen katsaus vanhoihin teoksiini ja lähtökohtien lisäksi tuli myös tekoprosessien kuvauksia. Olisihan siinä riittänyt juttua ja teoksia vielä pidempäänkin kirjoitukseen, mutta eiköhän tämä nyt riitä. Epäilen, että nämä prosessit ovat tien päässä ja uudet ovat tulosssa, mutta siitä pohdinnasta seuraavalla kerralla.

Loppukaneettina: On lähtökohtia, on.

Ruusuista pökertynyt

Maalausprosessin viimeisenä päivänä lähdin arboretumiin maalaamaan ruusuja. Mutta olikin niin kylmää ja tuulista, että paikalleen ei voinut jäädä. Ja hyvä niin, koska olin niin haltioissani ruusujen kauneudesta, että olisin voinut mennä makaamaan ruusupuskien alle ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.

Ruusujen syvät värit hehkuivat ylimaallisen kauniisti, niiden täydelliset muodot keinuivat tuulen mukana ja niiden ihana tuoksu tulvahti nenääni, olin kaikesta tästä täydellisen pökertynyt!

Samanlainen haltioituminen minulle tapahtui 2005 Italian Ravennassa, mihin menin tutustumaan kirkossa oleviin mosaiikkeihin. Itkin kauneudesta siellä ja vielä Suomessakin aina kun avasin kirjan, missä oli kuvia Ravennassa olevista mosaiikeista.

En siis maalannut vaan valokuvasin. Ensiksi kameralla ja sitten kun akku loppui niin vielä puhelimen kameralla. Oli kylmä, mutta en olisi malttanut lähteä arboretumista. Ruusut imivät minua puoleensa ja olin kuin juopunut.
Lopulta sain itseni kammettua pyöräni selkään ja jätin taakseni ruusujen jumalallisen kauneuden.

Kotona purin kuvat kameroista ja seuraavana päivänä maalasin harjoituksia kuvien perusteella. Sanomattakin on selvää, että mitään niin kaunista mitä luonto on luonut, ei ihminen saa koskaan aikaan ja harkitsin jälleen kerran koko taiteilun lopettamista. Miksi leikkiä luojaa, kun luoja on jo luonut tämän jumalallisen kauneuden?
Mikä synkeä vastakohta se on sille miten me ihmiset toimimme ja miten rumia asioita tuotamme. Miten olemme niin harhautuneet siitä, mitä meille on annettu ja näytetty hyväksi kauneudesta?

Ja sitten olin taas Sen Ajatuksen kanssa vastakkain: mitä tämä heinäkuun harjoitteluprosessi minulle tuotti ja mihin se minut vei? Luu meni kurkkuun…tai pikemminkin ruusun isohko piikki.

Kaikki heinäkuun luonnokset

Seuraavana päivänä otin vanhan, valmiiksi pingotetun paperin esille ja aloin spontaanisti maalaamaan. Paperille tuli tietysti ruusuja ja erilaisia värejä ja kun lopetin, tajusin, että tämä jälki ja värinkäyttö ovat aivan samanlaista kuin minulla on aina…mikään ei  siis ollut muuttunut. Ainakin minusta tuntui siltä. Turhautuminen iski salaman lailla ja lähdin kaupungille pörräämään. Palatessani jatkoin maalauksen katselemista ja totesin tämän saman asian ”aina tätä samaa” ja mietin mikä on se asia, joka pitää muuttaa. Mieleen tuli sana: ”Lähtökohta”.  

"Samanlainen maalaus kuin aina"

Lähtökohdasta puheen ollen nyt lähden mustikkametsään ja katson samalla löydänkö sieltä uuden lähtökohdan taiteiluuni.
Hip hei!