Ruusuista pökertynyt

Maalausprosessin viimeisenä päivänä lähdin arboretumiin maalaamaan ruusuja. Mutta olikin niin kylmää ja tuulista, että paikalleen ei voinut jäädä. Ja hyvä niin, koska olin niin haltioissani ruusujen kauneudesta, että olisin voinut mennä makaamaan ruusupuskien alle ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.

Ruusujen syvät värit hehkuivat ylimaallisen kauniisti, niiden täydelliset muodot keinuivat tuulen mukana ja niiden ihana tuoksu tulvahti nenääni, olin kaikesta tästä täydellisen pökertynyt!

Samanlainen haltioituminen minulle tapahtui 2005 Italian Ravennassa, mihin menin tutustumaan kirkossa oleviin mosaiikkeihin. Itkin kauneudesta siellä ja vielä Suomessakin aina kun avasin kirjan, missä oli kuvia Ravennassa olevista mosaiikeista.

En siis maalannut vaan valokuvasin. Ensiksi kameralla ja sitten kun akku loppui niin vielä puhelimen kameralla. Oli kylmä, mutta en olisi malttanut lähteä arboretumista. Ruusut imivät minua puoleensa ja olin kuin juopunut.
Lopulta sain itseni kammettua pyöräni selkään ja jätin taakseni ruusujen jumalallisen kauneuden.

Kotona purin kuvat kameroista ja seuraavana päivänä maalasin harjoituksia kuvien perusteella. Sanomattakin on selvää, että mitään niin kaunista mitä luonto on luonut, ei ihminen saa koskaan aikaan ja harkitsin jälleen kerran koko taiteilun lopettamista. Miksi leikkiä luojaa, kun luoja on jo luonut tämän jumalallisen kauneuden?
Mikä synkeä vastakohta se on sille miten me ihmiset toimimme ja miten rumia asioita tuotamme. Miten olemme niin harhautuneet siitä, mitä meille on annettu ja näytetty hyväksi kauneudesta?

Ja sitten olin taas Sen Ajatuksen kanssa vastakkain: mitä tämä heinäkuun harjoitteluprosessi minulle tuotti ja mihin se minut vei? Luu meni kurkkuun…tai pikemminkin ruusun isohko piikki.

Kaikki heinäkuun luonnokset

Seuraavana päivänä otin vanhan, valmiiksi pingotetun paperin esille ja aloin spontaanisti maalaamaan. Paperille tuli tietysti ruusuja ja erilaisia värejä ja kun lopetin, tajusin, että tämä jälki ja värinkäyttö ovat aivan samanlaista kuin minulla on aina…mikään ei  siis ollut muuttunut. Ainakin minusta tuntui siltä. Turhautuminen iski salaman lailla ja lähdin kaupungille pörräämään. Palatessani jatkoin maalauksen katselemista ja totesin tämän saman asian ”aina tätä samaa” ja mietin mikä on se asia, joka pitää muuttaa. Mieleen tuli sana: ”Lähtökohta”.  

"Samanlainen maalaus kuin aina"

Lähtökohdasta puheen ollen nyt lähden mustikkametsään ja katson samalla löydänkö sieltä uuden lähtökohdan taiteiluuni.
Hip hei!