Joutsenen sulka
rantavedessä
huomaan sen kaislojen
ja pudonneiden lehtien seassa.
Illalla näen
järven toisella puolella
joutsenperheen.
Aikuinen joutsen
ui ensin
poikaset keskellä
ja viimeisenä
toinen aikuinen.
Kaksi isoa valkoista
ja neljä pientä harmaata,
ehkä yksi niistä
ruma ankanpoikanen.
Ne eivät tule
tälle puolelle rantaa
ja siksi ne kai
lähettivät minulle sulan,
kirjeensä
viestinsä.
Kirjeessä on kysymys ja vastaus
miksi olet yksin
oletko yksin
ethän ole yksin.
Perhettä ovat
kaikki
ihmiset
kotieläimet
metsän eläimet
puut
kukat
taivaan kuut
ja auringot.
Mehän olemme
vain käymässä
täällä.
Supikoiran pentu
ylittää tietä
ja itkee.
Minulta vierähtää kyynel
sen vikinästä
ja haluaisin
ottaa sen syliin
lohduttaa pientä
Petoa,
koska sekin on
yhtä elävä
kuin me
ja haluaa elää
yhtä paljon kuin me.
Petoja enemmän ovat
ihmiset,
jotka eivät edes syö
sodissa saalistaan
vaan tappavat turhaan.
Eläimet elävät
viettien
ja vaistojensa kanssa
parhaansa mukaan
miten pystyvät.
Voiko meistä sanoa aina samaa?
Supikoiran pentu
näkee meidän tulevan
tiellä sitä kohti
ja se lähtee karkuun
katsoen välillä taaksepäin
pienet mustat nappisilmät
kuono kuin pikku karhulla
pörröinen musta turkki.
Sillä on vielä niin
pienet töppöiset tassut,
ettei se jaksa pitkälle pötkiä
vaan jää metsän laitaan
ja katsoo taakseen
olemmeko me vaarallisia.
Minä juttelen sille
lempeästi,
mutta pieni koirani
on eri mieltä.
Sitä eivät
hempeydet lempeydet
kiinnosta
silloin kuin on
vieras ja tuntematon
olento kyseessä.
Käännymme poispäin
ja sitten
isompi koirani
käy pusikossa
haistelemassa ja
sieltä kuuluu rääkäisy.
Supikoiralla on
onneksi
kaveri siellä.
Seuraavana aamuna
näemme
jommankumman
tai kolmannen
supinpennun
hyppäävän pusikosta
koiraani karkuun
siellä ne ovat.
Valkoinen, punottu
kori
roikkuu
vanhan leikkimökkini
nykyisen varaston
terassin katonrajassa.
Sen sisällä on
tuohta puiden sytytykseen
ja
melkein joka kesä
siellä on
hautomo.
Pieni pajulintunen
hautoo.
Menemme varovasti
korin ohi
ja pikku hiljaa
se tottuu meihin.
Katsoo silmiin
ja kuuntelee,
kun puhun sille
kauniita
sanoja
hiljaa.
Haen saunapuita
metsän reunan puukasasta
ja isompi koirani
tulee perässäni
jää korin ja
linnun alle
odottelemaan minua.
Molemmat katsoivat minua
samaan aikaan
samalla
olemisen läsnäolollaan.
Minä ihminen
pyörittelen
ajatuksia mielessäni
enkä aina huomaa
tärkeitäkään asioita,
koska olen niin
"päissäni".
Isompi koirani
ei häiritse pajulintua
se tietää
siellä on
jotain tärkeää
aarteenkaltaista.
Pienempi koirani
ei onneksi edes näe sinne.
Se tappaa kaiken,
mikä liikkuu
sillä on sellainen
luonto sisällään,
vaikka se on
niin lempeä
ihmisille.
Pienestä
ja herkästä munasta
kuoriutuu uusi
rakkauden ilmentymä,
josta kuuluu jo
sydämen syke
elämän suurin ihme
mekin olemme
todella
Elossa!
Muistan pajulinnusta
toisen
rakkaan lintuni
meriharakan.
Meriharakat tulevat
joka kevät
kaupungin rannan puistoon
ja odotan niitä kuin
muumipeikko
nuuskamuikkusen huilunsoittoa
ja joelta
hitaasti lipuvaa venettä.
Meriharakan ääni on
kimeä
vaativa
ja pillimäinen
niin kuin on
sen nokkakin
pitkä
kapea
ja pillimäinen.
Se kävelee
nopeasti
ja tehokkaasti
aku ankkamaisen hassusti
kunnes lehahtaa lentoon
ja huutaa
PIIP PIIP
Mökkirauhan rikkoo
mitä ihmettä
helikopteri,
joka lentelee
ympäri järveä
jään seuraamaan sitä
ja sitten ne,
jotka sitä ohjaavat,
huomaavat kai tuijotukseni
ja lentävät lähelle
pitkiä mäntyjämme
ihan mökin ylle
nappaan pienen koirani syliin
ja juoksen mökkiin
pakoon.
Isompi koirani
katsoo ihmetellen,
että mikä sille tuli.
Pelkään,
että helikopteri
törmää puihin
räjähtää
ja tippuu päällemme.
Pelot nousevat pintaan
epätietoisuuden pelko
nöyryytyksen pelko
kiusaamisen pelko
katastrofin pelko
häpeän pelko
pelon pelko.
Sama teema jatkuu
kun luen facesta,
että jonkun talo
on eilen palanut.
Lämmitän saunaa
ja ajatukset
tunteet
lehahtavat liekkeihin
kuin tuli.
Mitä jos piipussa
on linnunpesä
savu tulee sisään
tuli leimahtaa
ja sytyttää tuleen
koko saunan?
Sitten kun
istun jo lauteilla
kuulen tulipesästä
kumman äänen
ja mietin
mitä jos hormi on rikki
ja kohta se
leiskahtaa tuleen
ihan kuin jo
haistaisin
kumman hajunkin.
On ihana kesäpäivä,
sauna lämmittää
aurinko porottaa
luonto on
kaunis kuin
morsian tai sulhanen
ja pelot ovat silti sisälläni
eikä pala pois saunassa
eikä aurinko sulata
niitä järven aaltoihin.
Ne ovat minua
minussa
ovat tulleet minuun
muidenkin kautta
taakkasiirtyminä,
mutta silti en ole
Pelko
se vain käy minussa
ja palaa pois
syntyäkseen
uudelleen
kuin Feeniks lintu.
Eniten pelkään sitä,
että joku
kuolee käsiini
enkä osaa
enkä pysty
auttamaan
tai toimin
peruuttamattomasti
väärin
kadun
ja elän
häpeän kourissa
loppuelämäni
miten olisi
pitänyt toimia
toisin?
Tänä keväänä
kävin ensiapukurssin,
mutta se ei takaa
ettei joku
huku
tukehdu
jää autoni alle
saa sairaskohtausta
enkä voi muuta kuin todeta
Hän on kuollut.
On hebrealainen tarina
golemista,
tekoihmisestä,
jonka isä ja poika
muovailevat savesta
ja sen otsaan
raaputetaan sana
METH,
jolloin se herää henkiin
ja sitten kun
sen halutaan kuolevan
sanan eteen kirjoitetaan
E,
jolloin siitä tulee sana
EMETH.
Hän on kuollut.
Niin herkkä on ihmisenkin elämä
vaikka me nuorena
kuvittelemme elävämme
ikuisesti
olevamme kestäviä
kuin kalliot
ja lopulta olemmekin
samanlaisia kuin
se golem
savenkaltaisia
elämän muovaamia
ja kovettamia
pikkuhiljaa
rapistuvia
ja sateessa
hajoavia.
Elämässä ei ole
mitään turvasatamaa
mihin rantautua
ja ankkuroitua
ikuisesti.
Muuta turvaa
ei ole kuin
minussa oleva
usko
rauha ja
luottamus
kaikki on
aina
niin kuin pitääkin.
Iltakävelyllä löydän
valtavia lehtiä
ojan varresta.
Poimulehden lehti
yhtä iso kuin käteni.
Naisten yrtti,
joka näyttää viuhkalta,
jolla heilutellaan
hienostuneesti
ja arvokkaasti
kuin hienot leidit
teekutsuilla.
Tänä vuonna
minua seuraa
pienet pilvenhattarat
ja linnun sulat.
Ensimmäisen hattaran näin
Jerusalemin
kultaisen portin yllä
vaaleansininen pilvi?
Se olikin
sininen taivas ja
pilvenmuotoinen aukko
pilvimassojen väliin jäänyt,
mutta minulle
vaaleansininen pilvi
ja muistutus jostain.
Ehkä taivaasta
sen keveydestä
tai enkelistä,
joka seuraa ja suojaa.
Pariisissakin näin
yksittäisiä
hassuja
keveitä
pilvenhattaroita
riemukaaren alla
ja Notre Damen yllä
ja mökillä
yksi pieni hattara
täydellisen värisellä
sinisellä taivaalla
enkeli
meidän kanssamme
suojaamassa.
Ja sulat.
Niitä löydän jatkuvasti
teiltä
poluilta
nurmikoilta.
Luopuvatko
linnut vai enkelit sulistaan?
Olen keräillyt sulkia koko vuoden
ja juhannuksena teimme
juhannustaian
riitin
ystävieni kanssa.
Ripustimme pitkän langan
kahden puun väliin
ja sitten jokainen
kiinnitti sulkaan
lyhyen langan
sitoi ne
pitkään lankaan
ja lausui
toiveen mielessään
henkilökohtaisen
tai kollektiivisen.
Menin niin
meditatiiviseen tilaan,
että melkein unohdin
miettiä toiveita
vain ripustus
oli tärkeää
niin kuin
puutarhan hoito.
Juhannusriitissä minä olin
Hopeanuoli
ja sen kerhon jäsen numero 1330
ja arvuutteluleikissä
"Kuka minä olen?"
olin muiden mielestä
Akira Kurosawa
henkinen
voimakas
vaikka itse tunnen olevani
yksinäinen pilvenhattara,
joka vaeltaa avaralla taivaalla.
Olen aina odottanut,
että
"jotain tapahtuu"
ja tulee aika
jolloin ei ole
enää mitään
ongelmia
kaikki on ratkaistu,
mutta
se on jo tässä
kun kuorin porkkanaa
kun lenkitän koiria
kun kuuntelen oppilasta
kun tapaan ystäviä
kun tiskaan
kun suunnittelen tuntia
kun teen taidetta
kun elän tässä näin
hyväksyen,
että elämä on
oppimista ja oivaltamista
kysymyksiä ja vastauksia
kehitystä ja kasvua
ajatuksia ja tunteita
ja ennen kaikkea
luopumista.
Luopumista siitä,
että hyvää kestää
hetken,
mutta huonoakin
kestää
vain hetken.
Hetki voi
tuntua pitkältä,
mutta jälkikäteen
se on vain
myrskytuulen henkäys puiden latvoissa
lapsen kengännumeron vaihtuminen suurempaan
saaliseläimen viimeinen parkaisu
kevään kukkien nousu mullasta valoon.
"Jotain tapahtuu"
koko ajan
minussa
ja minun ulkopuolellani
ja meidän jokaisen todellisuus
on varmasti
erilainen
ja siksi
intiaanitkaan
eivät arvostele muita,
koska eivät
pääse kävelemään
muiden mokkasiineissa.
Rantasipi hyppelehtii
rantakivillä
ja liikehtii
hermostuneesti
sillä on stressi päällä.
Pää keikkuu
edestakas
vartalo nykii
sinne tänne.
Kiirettä pukkaa
stressiä tukkaan.
Mieli menee
niin helposti
sisäänpäin
eikä se sen jälkeen
kuule muuta
kuin omia tarinoitaan.
Se ei kuule
tuulen
erilaisia ääniä
voimakkuuksia
korkeuksia
sinfonioita
eri soittimille.
Lintujen ääniä,
jotka liittyvät
tuulen konserttiin.
Joudun palauttamaan
tarkkaavaisuuteni
uudestaan
ja uudestaan
ympäristööni
kehooni
ja herättämään
itseni unesta
mielen myllerryksestä,
joka löytää
ongelmia
ja vaaroja
kaikkialta.
Me olemme
selviytyneet
luolamiesten ja naisten
taidoilla
tähän päivään
ja voisimme jo
oppia nauttimaan siitä,
mitä meillä on,
koska kaikki
meidän
kokemukset
tuntemukset
ajatukset
energiat
sulautuvat ympärillä olevaan
ja harhan verho
nousee hitaasti ja
silloin
mieli ei
karkaa pelkoihin
me näemme
tunnemme
ymmärrämme,
että tämä kaikki on
MEITÄ.
Viimeisenä mökkipäivänä
kuollut vaskitsa
tulee
tiellä vastaan.
Se on vielä
elävän näköinen
pää hieman ylhäällä,
mutta häntä poikki
ja pienet
haaskansyöjäötökät
ovat jo sen kimpussa.
Huomenna
siitä on
enää
jäljellä
rippeet
luonto on
tehokas kompostori.
Kotimatkalla
ohitan
entisen mummolani,
josta usein lähtiessäni
oli jo ikävä takaisin.
Koivukuja
ja ränsistynyt postilaatikko.
Muistot siitä
jo hiipuneet
kauniiksi kiiltokuviksi
mieleni kansioihin.
Harjoittelemme luopumista
koko elämämme ajan
ja lopulta luovumme
kehostamme,
mielestämme
elämästämme
ja se on
niin luonnollista
kuin luonto on
ja kuin me olemme.
