tiistai 23. elokuuta 2016

PikkuTii ja KurjuusKoulu: Osa 6. PikkuTii, peili ja merihirviö Lo Nessu




Oli syksy ja puiden lehdet kellastuivat, Kurjuuskoulukin oli taas alkanut. Oppilaat palasivat kouluunsa pitkän kesän jälkeen innostuneina ja virkeinä. Opettaja antoi oppilaille ensimmäisen kotitehtävän ja jakoi heille kaikille peilit. PikkuTiin mielessä myllersi: "Mitä ihmettä tämä merkitsee?". Opettaja selitti. Tehtävänä oli katsoa itseään peilistä kohdatessaan jonkun vaikean ja haastavan elämäntilanteen. Ei muuta. "Tämäpä yksinkertaista", PikkuTii ajatteli, nappasi peilin reppuunsa ja lähti iloisesti kotimatkalle. 

PikkuTiin koulumatka kulki metsän halki lammen ohitse. Hän hyppelehti kuin jänis (olihan hän ainakin puoliksi pupu) ja lauleli lintujen kanssa. Huolen häivääkään ei ollut näkyvissä, kunnes yhtäkkiä alkoi tapahtua!
Lampea lähestyessä PikkuTii näki, että lammesta nousee vedet läiskyen oikea merihirviö!





 PikkuTii oli kuullut hänestä. Hän oli lammen hurja Lo Nessun hirviö, jolla oli erittäin synkeä menneisyys; hirviöhuumeita, pikkurikoksia ja ryöstettyjä prinsessoja.


Aamusanomien etulehti


Lo Nessu oli suuri, pelottava ja ilkeä. Se ei uhannut PikkuTiin henkeä, eikä ruumista, mutta se uhkasi hänen mieltään ja tunteitaan. Eihän hän ollut mikään pupuprinsessa, joka kannattaisi ryöstää lunnaita varten, mutta entä jos hirviö olikin nälkäinen? PikkuTii oli kauhuissaan, mutta sitten hän muisti opettajan antaman peilin ja tempaisi sen nopeasti repusta ulos. 
PikkuTii otti käsiinsä peilin, katsoi siihen ja näki miten siinä oleva kuva vaihtui välillä merihirviön naamaksi ja välillä hänen omiksi kasvoikseen. PikkuTi hätääntyi, kummat olivat hänen oikeat kasvonsa? Hän katsoi vaihtuvaa kuvaa, eikä tiennyt mitä tai ketä uskoa. Oliko hän PikkuTii vai Lo Nessun hirviö?
PikkuTii näki omat silmänsä, jotka olivat pelosta kiiltävät, eivätkä ne enää olleet tässä hetkessä läsnä. Vanhat traumat olivat vallanneet PikkuTiin koko kehon, sekä mielen, että tunteet.




Mutta sitten PikkuTii tiedosti, mistä tässä on kysymys ja muisti, mitä opettaja oli puhunut.

"Pelko voi nousta esiin kohdatessamme tapahtuman, joka muistuttaa meitä jostain vanhasta, menneisyyden tapahtumasta. Se voi olla näkö-kuulo-haju-tai tuntoaistiin tuleva samankaltainen aistimus, joka nousee uudessa tilanteessa, mutta saa meissä aikaan samanlaisen reaktion (pelko, epäilys, viha, suru jne). Voimme luulla keppiä käärmeeksi, savun hajusta muistamme koetun tulipalon jne. Näemme tämän tilanteen vanhassa valossa eli tilanne suodattuu menneisyyden suodatinpussin kautta ja keittää kahvin, jossa on sekä mennyttä, että tätä päivää, mutta läsnä olevaa hetkeä siinä ei ole. Se on vähän kuin hautajaiskahvi, jossa muistellaan vain menneitä. 

Sillä hetkellä, kun PikkuTii sai tämän oivalluksen mieleensä, pelko lieventyi ja merihirviö Lo Nessun naama haihtui peilistä. Näkyviksi tulivat PikkuTiin omat kasvot selkeinä, vahvoina ja uusina. ”Tätä tilannetta ei enää tässä hetkessä suodateta vanhoissa puruissa” PikkuTii ajatteli. 





Lo Nessu perääntyi lievästi hämmentyneenä tilanteesta. Yleensä Nessu sai kaikki olennot pelästymään ja juoksemaan karkuun ja se oli sen mielestä hauskaa seurattavaa. Lo Nessu mutisi itsekseen:" Mikä ihme pupuihmisolio se oli, ei ainakaan mikään prinsessa ja tuskin syötäväkään". Tosin Lo Nessu oli vegaani, mutta sitä se ei yleensä mainostanut, maine siltä olisi mennyt. 
PikkuTii tiesi, että tämän erän voittaja oli PikkuTii (jos voittajaa tässä nyt ylipäätänsä etsittiin), mutta ainakin hän voitti itsensä ja pelkonsa. PikkuTii tiesi myös, että uusia, samanlaisia tilanteita tulisi vielä eteen ja haasteet kasvaisivat.

Se, mitä opettaja sanoi tänään, tuli nyt PikkuTiin mielessä todennettua: 
Todellinen seikkailu käydään oman mielen sisäisissä maailmoissa.


torstai 11. elokuuta 2016

Kesästä, elämästä ja koirista (runomaraton)







Pieni koirani täyttää tyhjän sylini,
kun istun terassilla aamu-uinnin jälkeen.
Iho on vielä kostea ja kylmä
turkki on pehmeä ja lämmin rintaani vasten
ja hengitämme
niin kuin tuuli.
Me kolme
minä, koirani ja tuuli hengitämme samassa tahdissa
ja olemme samaa,
mutta eri muodoissa.

Tuulen tahdissa järven pinta hengittää
ja tekee vedestä liikkuvan taideteoksen.
Aaltojen harjalla ratsastavat auringon pilkut,
kuin pienten keijukaisten viestit auringolle
"Tule, tule lämmittämään meitä".
Menen rantaan lämmittelemään
kiven päälle istumaan
tuuli kulkee lävitseni ja jatkaa matkaa
minusta ei ole vastustajaksi nyt,
kun saan auringon lämmön tuekseni
olen kiven kanssa tukevasti maassa.

Alkukesän viileydessä
lämmitän mökkiä ahkerasti ja
odotan,
että järven vesi houkuttelisi uimaan.
Ja kuitenkin menen uimaan
kylmään veteen,
kun en enää malta odottaa.
Kehoni
herää kuin henkiin talven jäljiltä.
Veri virtaa minussa
reippaammin
varmemmin
olen elossa
talvi ei nujertanut minua
tänäkään vuonna.

Juhannuksena teemme kukkaseppeleet
ja keräämme seitsemän kukkaa tyynyn alle
näen unta exästä
elämän surkuhupaista komiikkaa.
Kerään kukkakimpun
kotiini
kerrostaloon.
Kukista muistan
sireenien ja ruusujen
huumaavat tuoksut
ja muistot
lapsuuden kesistä,
jolloin huolet menivät ohi,
kuin pilvet taivaalla
lapsen usko tulevaisuuteen
oli kirkkaampi,
kuin järven vesi,
jossa voi nähdä
ahvenen
kivikalan
särjen
uivan kaislojen keskellä
kurkistavan
lumpeenlehtien alta.
Niiden liike on yhtä helppoa
kuin kohdussa uivan lapsen,
jonka kohtalosta kukaan ei tiedä vielä mitään.

Jos alkukesästä sataa paljon
kantarellit nousevat nopeasti pintaan
hehkuvat kultaisina sammalten seassa
ja minä kerään
ja kerään
ja kerään
ja teen
kantarellikastiketta
kantarellirisottoa
kantarellipizzaa
ja vien kavereille
kantarelleja
syötän vieraille
kantarelleja,
mutta
en pakasta
enkä kuivaa
kantarelleja,
koska olen ihan
täynnä
kantarelleja!

Kerran mökille tultuani
avasin saunamökin oven ja näin ensimmäisenä
isäni kengät,
johon toiseen oli pieni hiiri käpertynyt kerälle
nukkunut
kuollut kenkään.
Se oli löytänyt turvallisen paikan kuolemiseen
ja minä itkin,
kun hautasin sen mökin taakse
laitoin kukkasen haudalle
ja itkin omaakin kuolemaani,
joka varmasti joskus tulee.
Jos en muuta elämästä tiedä
niin ainakin sen,
minä kuolen jonain päivänä.

Illalla saunasta tultuani
istun mökin portailla
ja muistan vitsin:
Mikä on suomalaisten miesten onnellisin hetki?
Istua saunan jälkeen rappusilla kaljapullon kanssa
ja miettiä omia hautajaisiaan.
ja niin minäkin teen.
Itken niiden puolesta,
jotka minuakin itkisivät,
jos kuolisin ennen aikojani.
Minussa on kuollut jo monta minää
joiden perään en itke,
mutta minussa itketään
nuoruutta
voimaa
kuvitteellista vapautta
ja menetettyjä mahdollisuuksia.
Ja kuitenkin on koko ajan
vain yksi minä,
joka on minussa ikuisesti.
Silloinkin,
kun sen minän harhainen mieli
vihdoin hiljenee katsomaan
hiljaista ruumista,
joka on aina
ikuisen luonnon omaisuutta
ei ikinä
minun omaa.

Mökkitiellä aamulenkiltä palatessamme
huomaan viime hetkellä,
mutta en ehdi tehdä enää mitään,
että koirani ja minä astumme kyykäärmeen yli.
Se nostaa päänsä vasta ylikävelyn jälkeen
ja katson taakseni.
"Sori kyy, ei me tarkoitettu pahaa"
ei silloinkaan,
kun hypin kyyn lähellä
ja heittelin sen viereen halkoja,
enkä silloinkaan,
kun toruin sitä
"Nyt metsään siitä, etkä meidän tontille enää tule!".

Pelkään koirieni puolesta,
jotka käyvät kiinni
kaikkeen mikä liikkuu
ja työntävät kuononsa joka kuoppaan.
Maa-ampiaisen kolosta sai pienempi piikin kuonoonsa,
joka turposi niin,
että koko koira näytti aivan
pehmolelulta
ja minä paniikissa soitin päivystykseen,
kun raapimisesta ei tullut loppua.
Ja sitten annoin kortisonipillerin
ja käveltiin vesisateessa pimeässä
ja leikittiin nalleilla
ja annettiin herkkuja
ja hellittiin
ja lässytettiin,
kunnes minua jo nauratti
elämän tragikoomisuus
ja me nukahdettiin kaikki.

Aamulla kuono oli valtava
ja vielä monta päivää myöhemmin
sitä raapituttiin,
mutta me pelastuttiin
vain säikähdyksellä.

Elämä on pelottavaa
ja on tosi vaarallista elää,
koska voi sattua mitä tahansa pahaa
milloin tahansa.
Joskus olisi parempi tehdä vain
pehmoinen pesä
ja jäädä sinne,
ettei kaatuisi
epäonnistuisi
huolestuisi
menettäisi
pelästyisi
loukkaisi
sattuisi
kuolisi
eläisi
olisi.

Elämän suurin tragedia voi olla se,
ettei uskalla vaikka
pystyisi
haluisi
osaisi
voisi.
Joskus
kehonsa vanki
pääsee vapaaksi
vain sielunsa kuolemattomuudella.

Armoon lankeaminen
ei kaikille ole mahdollista
siihen heittäytyminen
ei ole itsestä kiinni.
Kiinnipito on Korkeimman kädessä.

Korkea, korkeampi, korkein
(sana, sanapi, sanoin)
tietää, tietääpi, tietäin
minä, minäpi, minäin
mitään, mitäänpi, mitäin.

Minäpi en tietääpi Korkeampi mitäänpi.

Makaan vasta-ajetulla nurmikolla,
tuoksu on tuore,
raikas kuin vihersmoothie
katson taivaalle
pilvien liikehdintää
mitä niiden muodoista tulee mieleen
niin kuin lapsena,
kun ei ollut mitään tekemistä.

Helle kaupungin asfalttien ja talojen keskellä
on lähes tappavaa.
Koirat matelevat lenkillä,
kuin maaorjat kahleissaan.
Pienempi katsoo taakseen
jarruttaa
katsoo silmiin
"Kanna!"
Ja minä kannan vaikka minulla on sen jälkeen vieläkin kuumempi.

Rakkaus ei epäröi
se hukkaa itsensä toisen vuoksi
ollakseen yhdessä
samassa paketissa
niin pitkään kuin vain voi olla
ilman omia ajatuksia ja tunteita.
Sitten kun on
erillään toisesta
yksin itsensä kanssa
rakkaus
minne menit
näitkö minut
ja minä sinut
silloinkin kun olin ihan yksin?

Kesällä tapahtuu.
Kesällä on tapahtumia.
On häitä,
juhlia,
musiikkia,
tanssia,
uusia perunoita ja silliä
saunomista mökillä
mansikkakakkua
kesäkissoja - ja kolleja
Pettymyksiä
menetyksiä
riitoja
katteettomia lupauksia
ja
avioeroja.
Kesällä tunteet kuumenevat,
hormonit hyrräävät
ja paarmat käyvät äkäisenä kimppuun
"Onhan se nyt perhana, kun ei kesälläkään saa olla itikoilta rauhassa!".

Jäätelökesästä laulaa Maarit
ja minä päätän syödä
niin paljon jäätelöä
kuin mieli tekee
enkä välitä
keskikehossa alkaneesta kummusta
(paitsi silloin kuin katson peiliin sivuttain ja sitten edestä ja sitten taas sivusta),
joka on väistämätön merkki
keski-ikäisyyden olemassaolosta.
Otsarypystäkin on enää mahdoton päästä eroon
facebookin profiilikuvat todistavat
nuoruuden poissaoloa.
Hyväksyminen on ainoa viisauden osoitus
kehon hiipuvassa muutoksessa.

Tulen välähdys
puut syttyvät.
Tulen villi leikki ja kuumotus
saunan pesässä
puiden tuoksu
sauna on kohta lämmin.

Istun saunan lauteilla
lämmössä
ja laitan jalat saaviin,
kylmään järven veteen.
Olen kuumassa ja kylmässä
samaan aikaan
niin kuin silloin,
kun tunteet kuumenevat,
mutta mieli on kylmän viileä ja etäinen.
Teen saman rituaalin joka kerta
kolmesti uimaan
kolmesti saunaan.
Pesen hiukset shampoosaippualla
ja laitan kasvoihin mutanaamion.
Hiukset ovat aamulla järvenpehmeät
naama on samanlainen kuin ennenkin.

Isompi koirani pitkästyy terassilla olemiseen
se haluaisi koko ajan vain mennä
leikkiä pienemmän kanssa
kaivaa myyriä koloista
juosta lintujen perässä
kieriä nurmikossa
haukkua oraville
juoda järvestä
ja
nukkua lämpimällä kalliolla.
Minä haluan lukea
kirjoittaa
maalata
piirtää
syödä
olla.
Minä olenkin
tylsä
ja
vain
ihminen.

Makkaran tuoksusta tulee mieleen
kylmä talvi
hiihto ja luistelu,
jonka jälkeen
grillimakkaraa ja
kuumaa mehua
tai
kesäilta
sauna
grillimakkaraa ja
kylmää limpparia.
Nyt syön vain kasvismakkaroita
ja haluan niihin
Paljon
ketsuppia ja sinappia,
kun kerrankin voi laittaa johonkin
Paljon
ketsuppia ja sinappia.
Koiratkin luulevat syövänsä
ihan oikeaa makkaraa,
grillattu tuoksuu samalta.

Mökillä näkee luonnon eläimiä.
Kärppä asuu rannalla
veneen lähellä
se hyppeli edestakas
rantaa myöden
ja hirvi rymysi metsässä,
niin että puut kaatuivat
ja ehdin nähdä vain sen takapuolen.
Päästäinen juoksi melkein jalkoihimme,
kun keräsimme kasasta puita koppaan
ja jänis tuli yhtäkkiä pihaan.
Ehdin juuri huutaa koirille raivokkaan
"Paikka!".
Jäniskin melkein pysähtyi.

Haen vanhat mummopyörät puuseen takaa ja
kuulen hätääntyneet
pyristelyn äänet.
Punarinnat ovat joutuneet vanhaan katiskaan
tungen käteni sinne ja yritän rauhoittaa linnut
saadakseni ne käteeni ja vapauteen
yksi kerrallaan.
Toinen lähtee jo lentoon,
mutta toinen on sinnikäs
eikä antaudu niin helpolla
ja kun lopulta saan sen ulos
se jää istumaan katiskan viereiseen puuhun ja katselee sieltä minua.
"Sattuikohan sitä" ajattelen ja puhun sille
rauhoittavasti
kannustavasti
"Mene jo, olet vapaa!"

Miten vapaus voi olla niin pelottavaa
meille ihmisillekin,
vaikka tiedämme
miten vahingoitamme itseämme
sellaisilla suhteilla ja tilanteilla
mitkä eivät vie mihinkään
ei ainakaan vapauteen
vaan riippuvuuksiin ja kahleisiin.
Katselemme vangitsijaa,
vankilaa,
niin kuin punarinta katsoi katiskaa
ja minua
ihmistä,
joka tekee vankiloita itselleen, toisilleen ja eläimille
eivätkä osaa vapauden ääntä,
joka on tuulen humina ylhäällä puiden latvoissa,
missä linnut riiputtelevat siipiään
rentoutuvat lentonsa jälkeen
ja tietävät,
että Luoja pitää meistä kaikista huolen.
Linnut eivät murehdi niitä asioita,
mille kukaan ei kuitenkaan voi mitään.

Vihdoin punarinta lähtee lentoon
ja minä mustikkaan.
Minä mahdun mustikan sisään
ja olen mustikka,
kun kerään mustikoita
en mitään muuta mietikään.
Mus mus mustikka
käteni ovat ihan mustikasta sinisinä
ja unettomina öinä lasken vieläkin mustikoita.
Muurahainen puraisee varoituksesi
herään puolitokkurasta
laskemaan uudestaan.

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakastaa, rakastaa, ei rakastaa,
rakastaa rakastaa rakastaa
päivänkakkara menettää terälehtensä,
mutta minä tiedän muutenkin.
Minä rakastan
kesää
Suomen luontoa
sen tuhansia järviä
saunaa ja uimista
marjankeruuta
sienestämistä
metsässä vaeltamista
aamukasteessa
ja illan hämärässä
käen kukuntaa
lintujen keväistä kosintaa
sitä,
että kesää saa odottaa
syksyn riemukkaissa väreissä
talven valkoisuudessa
ja kevään viipyilevässä viileydessä.
Minä rakastan sitä,
mitä vuodenajat meille kertovat.
Elämä on
vaihtelevaa,
muuttuvaa,
epävarmaa,
odottamatonta
vuorottelua
elämän ja kuoleman
loppumattomassa syklissä.

Minä uin joutsenen kanssa samassa järvessä
minä olen
osa
luonnon kiertokulkua
osa
luontoa
enkö minä silloin
rakasta myös
Itseäni?