Oli syksy ja puiden lehdet kellastuivat, Kurjuuskoulukin oli
taas alkanut. Oppilaat palasivat kouluunsa pitkän kesän jälkeen innostuneina ja
virkeinä. Opettaja antoi oppilaille ensimmäisen kotitehtävän ja jakoi heille
kaikille peilit. PikkuTiin mielessä myllersi: "Mitä ihmettä tämä
merkitsee?". Opettaja selitti. Tehtävänä oli katsoa itseään peilistä kohdatessaan jonkun vaikean ja haastavan elämäntilanteen. Ei muuta.
"Tämäpä yksinkertaista", PikkuTii ajatteli, nappasi peilin reppuunsa
ja lähti iloisesti kotimatkalle.
PikkuTiin koulumatka kulki metsän halki lammen ohitse. Hän hyppelehti kuin jänis (olihan hän ainakin puoliksi pupu) ja lauleli lintujen kanssa. Huolen häivääkään ei ollut näkyvissä, kunnes yhtäkkiä alkoi tapahtua!
Lampea lähestyessä PikkuTii näki, että lammesta nousee vedet läiskyen oikea merihirviö!
PikkuTii oli kuullut hänestä. Hän oli lammen hurja Lo Nessun hirviö, jolla oli erittäin synkeä menneisyys; hirviöhuumeita, pikkurikoksia ja ryöstettyjä prinsessoja.
Lo Nessu oli suuri, pelottava ja ilkeä. Se ei uhannut PikkuTiin henkeä, eikä ruumista, mutta se uhkasi hänen mieltään ja tunteitaan. Eihän hän ollut mikään pupuprinsessa, joka kannattaisi ryöstää lunnaita varten, mutta entä jos hirviö olikin nälkäinen? PikkuTii oli kauhuissaan, mutta sitten hän muisti opettajan antaman peilin ja tempaisi sen nopeasti repusta ulos.
PikkuTii otti käsiinsä peilin, katsoi siihen ja näki miten siinä oleva kuva vaihtui välillä merihirviön naamaksi ja välillä hänen omiksi kasvoikseen. PikkuTi hätääntyi, kummat olivat hänen oikeat kasvonsa? Hän katsoi vaihtuvaa kuvaa, eikä tiennyt mitä tai ketä uskoa. Oliko hän PikkuTii vai Lo Nessun hirviö?
PikkuTiin koulumatka kulki metsän halki lammen ohitse. Hän hyppelehti kuin jänis (olihan hän ainakin puoliksi pupu) ja lauleli lintujen kanssa. Huolen häivääkään ei ollut näkyvissä, kunnes yhtäkkiä alkoi tapahtua!
Lampea lähestyessä PikkuTii näki, että lammesta nousee vedet läiskyen oikea merihirviö!
PikkuTii oli kuullut hänestä. Hän oli lammen hurja Lo Nessun hirviö, jolla oli erittäin synkeä menneisyys; hirviöhuumeita, pikkurikoksia ja ryöstettyjä prinsessoja.
 |
| Aamusanomien etulehti |
Lo Nessu oli suuri, pelottava ja ilkeä. Se ei uhannut PikkuTiin henkeä, eikä ruumista, mutta se uhkasi hänen mieltään ja tunteitaan. Eihän hän ollut mikään pupuprinsessa, joka kannattaisi ryöstää lunnaita varten, mutta entä jos hirviö olikin nälkäinen? PikkuTii oli kauhuissaan, mutta sitten hän muisti opettajan antaman peilin ja tempaisi sen nopeasti repusta ulos.
PikkuTii otti käsiinsä peilin, katsoi siihen ja näki miten siinä oleva kuva vaihtui välillä merihirviön naamaksi ja välillä hänen omiksi kasvoikseen. PikkuTi hätääntyi, kummat olivat hänen oikeat kasvonsa? Hän katsoi vaihtuvaa kuvaa, eikä tiennyt mitä tai ketä uskoa. Oliko hän PikkuTii vai Lo Nessun hirviö?
PikkuTii näki omat silmänsä, jotka olivat pelosta kiiltävät,
eivätkä ne enää olleet tässä hetkessä läsnä. Vanhat traumat olivat vallanneet
PikkuTiin koko kehon, sekä mielen, että tunteet.
Mutta sitten PikkuTii tiedosti, mistä tässä on kysymys ja
muisti, mitä opettaja oli puhunut.
"Pelko voi nousta esiin kohdatessamme tapahtuman, joka muistuttaa meitä jostain vanhasta, menneisyyden tapahtumasta. Se voi olla näkö-kuulo-haju-tai tuntoaistiin tuleva samankaltainen aistimus, joka nousee uudessa tilanteessa, mutta saa meissä aikaan samanlaisen reaktion (pelko, epäilys, viha, suru jne). Voimme luulla keppiä käärmeeksi, savun hajusta muistamme koetun tulipalon jne. Näemme tämän tilanteen vanhassa valossa eli tilanne suodattuu menneisyyden suodatinpussin kautta ja keittää kahvin, jossa on sekä mennyttä, että tätä päivää, mutta läsnä olevaa hetkeä siinä ei ole. Se on vähän kuin hautajaiskahvi, jossa muistellaan vain menneitä.
Sillä hetkellä, kun PikkuTii sai tämän oivalluksen mieleensä, pelko lieventyi ja merihirviö Lo Nessun naama haihtui peilistä. Näkyviksi tulivat PikkuTiin omat kasvot selkeinä, vahvoina ja uusina. ”Tätä tilannetta ei enää tässä hetkessä suodateta vanhoissa puruissa” PikkuTii ajatteli.
"Pelko voi nousta esiin kohdatessamme tapahtuman, joka muistuttaa meitä jostain vanhasta, menneisyyden tapahtumasta. Se voi olla näkö-kuulo-haju-tai tuntoaistiin tuleva samankaltainen aistimus, joka nousee uudessa tilanteessa, mutta saa meissä aikaan samanlaisen reaktion (pelko, epäilys, viha, suru jne). Voimme luulla keppiä käärmeeksi, savun hajusta muistamme koetun tulipalon jne. Näemme tämän tilanteen vanhassa valossa eli tilanne suodattuu menneisyyden suodatinpussin kautta ja keittää kahvin, jossa on sekä mennyttä, että tätä päivää, mutta läsnä olevaa hetkeä siinä ei ole. Se on vähän kuin hautajaiskahvi, jossa muistellaan vain menneitä.
Sillä hetkellä, kun PikkuTii sai tämän oivalluksen mieleensä, pelko lieventyi ja merihirviö Lo Nessun naama haihtui peilistä. Näkyviksi tulivat PikkuTiin omat kasvot selkeinä, vahvoina ja uusina. ”Tätä tilannetta ei enää tässä hetkessä suodateta vanhoissa puruissa” PikkuTii ajatteli.
Lo Nessu perääntyi lievästi hämmentyneenä tilanteesta.
Yleensä Nessu sai kaikki olennot pelästymään ja juoksemaan karkuun ja se oli
sen mielestä hauskaa seurattavaa. Lo Nessu mutisi itsekseen:" Mikä ihme
pupuihmisolio se oli, ei ainakaan mikään prinsessa ja tuskin syötäväkään".
Tosin Lo Nessu oli vegaani, mutta sitä se ei yleensä mainostanut, maine siltä olisi mennyt.
PikkuTii tiesi, että tämän erän voittaja oli PikkuTii (jos
voittajaa tässä nyt ylipäätänsä etsittiin), mutta ainakin hän voitti itsensä ja
pelkonsa. PikkuTii tiesi myös, että uusia, samanlaisia tilanteita tulisi vielä
eteen ja haasteet kasvaisivat.
Se, mitä opettaja sanoi tänään, tuli nyt PikkuTiin mielessä todennettua:
Todellinen seikkailu käydään oman mielen sisäisissä maailmoissa.
Se, mitä opettaja sanoi tänään, tuli nyt PikkuTiin mielessä todennettua:
Todellinen seikkailu käydään oman mielen sisäisissä maailmoissa.
