Koiran paluu

Kyllähän se lapio viimein kalahti siihen arkkuun, jossa kiinalaisen lääketieteen koirakirjani on lepäillyt ainakin puoli vuotta. Kuollut se ei näköjään ollut, ei edes mädäntynyt. Päinvastoin se oli tullut taas kiinnostavaksi, näin sen nyt eri silmin. Viime keväänä tunkiessani kirjanalkuni kaappiin olin turhautunut, lähes kaikkeen. Tästä hautaamisestani kirjoitin syyskuussa täällä ”Oli synkkä ja myrskyinen yö” päivityksessäni. Tämä blogini oli alku uuteen ja eräänlainen eheytymiskokeilu, pääsenkö turhautumisestani taiteen ja kirjoittamisen avulla. Pääsin, mutta siihen on vaikuttanut myös monet muut seikat: ihmissuhteet, matkat, tanssi, musiikki, ilon palautuminen elämään jatkuvien vastoinkäymisten sijaan.  Elämä on kudelma monenlaisia asioita ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, monet asiat mitä emme edes tiedosta tai ymmärrä vaikuttavat tähän ihmispakettiin. On olemassa myös armo, jonka luonteesta ja teoista voimme joskus tuntea vain hetkellisesti. Se ei anna tietoja itsestään.  

Mietin sitä miksi hylkäsin tämän kirjaprojektini. Se innosti minua todella paljon silloin, kun tein Neijing-koululle päättötyötä ”Luonnos koirien kiinalaiseen lääketieteeseen (ja vertailua ihmispuoleen)” 2013 ja jatkoin sen kehittelyä ja parantelua koulun jälkeen tekemällä uusia kuvia. Sitten se jäi. Löysin nopeasti vastauksen selailemalla sivuja ja vastaus yllätti minut. Perfektionismi, suuruudenhulluus ja kunnianhimo! En tiennyt itselläni edes olevan sellaisia ominaisuuksia. Voihan p…!

Kerran muuten sanoin vahingossa suttaustunnin jälkeen oppilailleni, että ”menkääs pesemään kädet, ne ovat ihan p.....t!” Mitä siinä sitten keksii p-alkuisia sanoja liittyen likaisuuteen. Kyllä oli riemua open lipsahduksesta!

Koirakirjassani en ollut pysynyt raameissa, jotka minulla oli olemassa lopputyön muodossa vaan halusin lisää ja se väsytti ja turhautti: en pysty, en osaa, en jaksa. Turhautumiseni elämään ylipäätänsä oli keväällä niin voimakasta, että sain pakottaa itseäni tekemään sen mitä tein, innostumista tapahtui vain harvoin. Nyt asiat ovat toisin, aika ei riitä siihen, mitä haluaisin tehdä. On vain pidettävä itsestään huolta, ettei palaudu suorittamiseen ja hulluna juoksemiseen, koska tiedän mihin se taas johtaa. 

Tämä blogini on ollut myös sijaistoimintaa sille, etten pystynyt jatkamaan koirakirjaani, joka on lahja edesmenneelle Pippuri-koiralleni ja lahja siltä minulle. Pippurin sairastuessa ajauduin lukemaan kirjaa ”Four paws, five directions”, kirjaa koirien lääketieteestä. Halusin ymmärtää sen sisältämän filosofian ja parantamismenetelmän, mutta en ymmärtänyt. Pippurin kuoleman (2010) jälkeen sitten huomasin olevani Neijing-koulussa, vaikka Pippuria en enää pystynyt auttamaan. Ehkä muita koiria? Se on syvä toiveeni.

Nyt sijaistoiminto muuttuu taas itse asiaan eli palaan kirjani pariin ja pari muutakin kirjoitusjuttua alkaa kertoa tulemisestaan. Antaudun sille, mikä minulle annetaan, muuta en voi. Sisäinen ohjaukseni on niin voimakasta, että jos ajaudun harhareitille, minut palautetaan takaisin ”pysy tielläsi!

Tästä se lähtee. Voikaa hyvin! Kirjoitan taas tänne, kun intuitioni siihen johdattaa.

Osa sivusta Veden elementti: munuaiset ja virtsarakko

 

Äkillinen inspiraation hetki

Välillä tulee yllättäviä inspiraation hetkiä vaikka sitä ei ole hakenut tai edes odottanut.

Oppilailleni olin kertonut, että Nokian Kuvataiteilijat ry järjestävät taas PRINTTI, valtakunnallisen pienoisgrafiikan näyttelyn Nokian Taidetalossa. Näyttelyyn saa ehdottaa kolmea vedosta, joiden kuvapinta on 15x15cm ja paperin koko 20x20. Kannustin heitä tekemään sen kokoisia vedoksia ja osallistumaan näyttelyyn.

 

 

Itsekin olen osallistunut siihen kerran. Olin ajatellut, että kerta riittää. Mutta sitten huomaisin keskiviikkona ottavani kolme tyhjää laattaa, pari japanilaista korttia malliksi ja alkavani piirtää taas niitä minun japanikoiriani.

No, en uskonut saavani niitä ainakaan vedostettua. Viikonloppuna pidin grafiikankurssia, koirat olivat hoidossa ja perjantai-iltana kello 22.30 meninkin työhuoneelle vedostamaan. Sain koevedokset valmiiksi helposti. Kuvittelin, että siihen pisteeseen ne työt sitten jäävät. 

Lauantaina töiden jälkeen, kun olin tehnyt suursiivouksen kotona ja monta muuta asiaa, laitoin vähän bluesia spotifysta ja menin taas grafiikan vedostamisen äärelle kello 21.30.

Ihme ja kumma, kolme hyvää vedosta sieltä ilmaantui ilman sen kummempaa sählinkiä. Aika harvoin vedostaminen on näin helppoa! Sitten kun saisi ne vielä postiin...

Maailmankaikkeuden leikkiä

Viime viikolla viipotin syyslomaisena mökillä, mutta sain kolme piirustusta tehtyä!

Ihme, koska pääasiallinen toimintani oli  istua terassilla, katsoa järvelle ja juoda kahvia. 

Tämän harrastuksen joutuu nyt jättämään yli puoleksi vuodeksi, koska mökki menee talviunille. Voisinpa minäkin mennä…

Olemme saaneet  stonehenge- tutkimukseemme mukaan toisen ystäväni, joka on luvannut säveltää äänimaiseman ”Stonehengen arvoitus”-videoomme (tai mikä sen nimi sitten tulee olemaankaan, tämä voisi olla ehkä tutkimuksemme työnimi ). 

Näin me entiset atlantislaiset keräännymme yhteen muistamaan miten Atlantiksen energiat saisi uudestaan käyttöön. Tämä voi kuulostaa höpöltä ja varmaan onkin, mutta…

On turha väitellä mikä tässä maailmassa on totta ja mikä harhaa, koska kukaan ei kuitenkaan koskaan voi tietää.   
Ehkä tämä kaikki on vain maailmankaikkeuden leikkiä elämällä, joka elää meidän kauttamme, ehkä ei. 

Leikimme niillä leluilla, jotka meille on annettu. Lelut voivat olla älyllisiä, taiteellisia, kehollisia, tunneälyllisiä vai mitä vain. Useimmat meistä kuitenkin käyttävät vain murto-osan omasta kapasiteetistaan. Sekin on atlantislaista viisautta, joka kehottaa uskaltamaan ja uskomaan omiin kykyihimme ja käyttämään niitä.

Se, mitä uskon olevani, voi olla paljon enemmän kuin osaan edes kuvitella.

Tällä kerralla laitoin kuviksi vain yksityiskohtia piirustuksista. Tekstien vuoro on ensi kerralla. Niiden paikkaa, tekotapaa jne. olen jo mietiskellyt ja sille asteelle se on vielä jäänyt.

 

Käsi vie, mieli lepää

Nyt niitä piirustuksia tulee. Sananmukaisesti. Otan vain puuvärit, katson hetken millä värillä aloitan ja sitten annan käden viedä. Parhaimmassa tapauksessa käsi piirtää ja mieli katselee. Loppuvaiheessa piirrän yksityiskohdat harkiten ja annan mielenkin osallistua touhuun.

Mutta perjantaina sain hyvä opetuksen. Ensin piirsin enkelijoukon, mikä kuvassa näkyy ja sen jälkeen ajattelin reteenä piirtää vielä toisenkin yhtä hyvän. Ajatus kyllä tuli ennen kuin aloitin, joka sanoi että: ”Vain yksi päivässä”, mutta ohitin sen. Aikaa oli, miksi en siis käyttäisi sitä? Piirsin ja piirsin. Ei hemmetti, ihan kamala. Käänsin kuvan toisinpäin, no, aika hyvät viivat, jatketaan. Piirsin ja piirsin, ei hitto, ei tästä tule mitään. Olin ärsyyntynyt ja vihainen itselleni, miksen kuunnellut sisäistä opastani. Kuva oli ruma ja ikävä. Revin sen suht´neutraalilla mielentilalla, etteivät koirat pelästy vihaiseen tunnetilaani ja laitoin sen turhautuneena paperiroskikseen. Useampi tunti meni turhaan piirtämiseen, mutta mitäs olin niin ahne. Oppilaani ilmaisi juuri tämän oikean sanan "ahne", kun seuraavana päivänä tilitin prosessiani. Sitä se oli.

Tässä nyt seuraillaan kuinka kauan tämä flow pysyy yllä. Yleensä prosessi loppuu siihen, kun keksin tehdä kaikkea muuta kuin kyseistä toimintaa (vaikka tiskaamista) enkä saa langanpäästä kiinni vaikka kuinka yrittäisin. Se on sen merkki, että projekti on ohi. Niin se on aina mennyt.  

    

Aloittaminen on haasteellisinta

Kokeilu ja ehkä valmis kuva puuväreillä

Elämän runsautta on se, että on monia taiteen tekniikoita, joita hallitsen. Materian paljoudessa on myös yltäkylläisyyttä sekä työvälineissä, mutta nämä kaikki aiheuttavat hieman haasteita. Aina uuden projektin kynnyksellä joudun pohtimaan ja kokeilemaan mikä tekniikka ja mitkä materiaalit ja työvälineet sopivat kyseiseen prosessiin. Eikä ainoastaan se ole tärkeää mitkä sopivat, vaan myös se, mitkä tuntuvat hyvältä. Mutta mietintä on osa prosessia, joka sysää kaiken liikkeelle. Joskus voi olla, että tähän pohtimiseen menee eniten aikaa, sittenhän vain flow-tilassa puuhastellaan ja unohdetaan koko aika.

Atlantis-kortit projektin työtapaa olen mietiskellyt viime päivät ja tehnyt erilaisia kokeiluja. Ei vesivärillä, ei musteella maalaten, ei kartonkigrafiikkaa, ei puupiirrosta, ei ehkä lyijykynääkään, ehkä puuväriä?

Kokeiluja musteella ja pensselillä

Ystäväni kanssa suunnittelimme, että hahmot olisivat hieman epäselviä, aivan kuin ne tulisivat jonkun sumun takaa (merestä?) ja lyijykynäkokeilussa piirsin viivaa toisensa perään, välillä hennosti, välillä painavammin, yrittäen saada hahmon ikään kuin itse ilmaantumaan esiin. Tuloksesta en sano juuta enkä jaata, mutta se oli mielenkiintoisen meditatiivinen prosessi ja voisi toimia tässä jutussa hyvin. Mutta entäs väri, voinko unohtaa värit?
Jos olisin intohimoinen maalari, niin tekisin vain maalauspohjat ja antaisin siveltimen lentää. Mutta koska olen intohimoinen sekatyöläinen, joka tekee harvoin, jos koskaan samalla tekniikalla projektista projektiin, se joutuu aina pähkäilyjen eteen. Minkäs teet kuin vain hyväksyt tämänkin itsessäsi?

Kokeilu lyijykynällä

Olen pähkäillyt myös kuvamallien käytön kanssa. Yleensä piirrän melkein aina kuvamallien avulla.
Rakastan erityisesti vanhoja teoksia esim. Giotto de Bondonen maalauksia (synt. Firenzessä 1337) , ikoneita, keskiajan maalauksia, kiinalaisia ja buddhalaisia töitä jne. jne. Taidehistoriasta löytyy loputtomasti innoittavia kuvia, joita voi käyttää luovasti omiin tarkoituksiin.

Ei kai se niin ole, etten osaisi piirtää ilman mallia, mutta usein omasta päästä piirretyistä tulee auttamattoman maneerisia, hyvin samanlaisia. En tiedä johtuuko se huonosta mielikuvituksen ja käden yhteistoiminnasta vai onko se jotenkin yleistä, en tosiaankaan tiedä.  Vai olenko vain käyttänyt liikaa malleja, niin että en ole oppinut piirtämään "ominpäin"? Ainakin ymmärrän aikuisoppilaitani siinä asiassa, että he haluavat malliksi kuvia, koska itsekin haluan. Olisiko tässä nyt uuden haasteen paikka siis? Ehkä nyt ainakin yritän tehdä tämän projektin ihan omin pään kuvin, kävi miten kävi. Ja ainahan voi muuttaa mieltään, se on vapautta ja viisauttakin.

Pohdintaa järkevästä ja tärkeästä ja muustakin

Viime viikolla järjestelin työhuonettani niin, että vaihdoin siellä huonekalujen paikkaa ja olin täydellisen kaaoksen keskellä ihan sananmukaisesti. Sitten odotin innolla seuraavaa päivää, että pääsisin työskentelemään ja kuinkas ollakaan, sairastuin flunssaan. ”Uusi alkuni” vaikutti taas ihan joltain muulta, kuin sen piti olla. 

Vasta eilen sain luonnosvihon käteeni (uusi, Budapestistä ostettu Qi Baishi luonnosvihko muuten!) ja aloin suunnittelemaan viime kerralla mainitsemiani Atlantis-kortteja ja siinä olevia hahmoja. Jotain olimme jo ideoineet ystäväni kanssa, mutta mitään en ollut vielä piirtänyt. Ja sieltähän lähti luonnosvihkooni 15 hahmoa, niiden viisaus-ominaisuudet ja jopa tekstit! 

Kivaa oli ideoiminen, mutta sitten iski sama vanha syyllisyys.

Mitäs järkeä tässäkin puuhassa taas on? Olisiko järkevämpää tehdä vapaaehtoistyötä tai hakea lisää töitä, mistä saisi oikeasti rahaa. Onko tämä vain ajan tuhlaamista, mistä kukaan ei hyödy mitään? No, onhan se tietysti, mutta….

Mikä on loppujen lopuksi järkevää ja tärkeää? Mikä on totuus siitä asiasta, että minun täytyisi tehdä jotain ”tärkeää”? Kuka sen määrittelee ja onko minun tärkeä eri kuin sinun tärkeä?

Tiedän vain yhden totuuden ja se on se, että tosiasiassa emme tiedä paljoakaan muuta elämästä ja maailmasta kuin omat elämäntarinamme ja niidenkin tulkinnat vaihtelevat mitä suurimmassa määrin eri aikakausina.

Kuka meistä muka pystyy kaiken tämän valtavan sirpaletiedon keskellä hahmottamaan kokonaisuutta niin, että siinä olisi edes jotain objektiivista. Tuskin kukaan. Pieni, rajoittunut järkemme joutuu määrittelemään oman tärkeänsä ja järkevänsä.

Voin tehdä vain oman osuuteni omilla kyvyilläni ja toivoa, että se riittää. Edes minulle. 
Elämästä emme selviä hengissä, hyvä, jos edes järjissämme. Eckhart Tollen mukaan maailma on täynnä mielisairaita ja yhdyn tähän mielipiteeseen. 

Jos olisimme täysin hereillä, maailma ei olisi siinä tilassa missä se on. Hereillä olon ymmärrän niin, että alitajuiset tunneajatukset eivät liikuttaisi meitä vaan ne tulisivat ja menisivät samalla tavalla kuin tietoiset ajatuksetkin. Voisimme olla vain kaiken tarkkailijana, mutta emme keskipisteessä, päänäyttelijänä.

Jos katson omaa elämääni, niin se kertoo maailman ja minun yhteisestä mielipuolisuudesta. Joskus  voin kyllä havahtua katsomaan draamani kohellusta ja naurahtaa tätä näytelmää, mutta vain joskus, silloin kun olen hereillä eli hyvin harvoin :). 

Uskon lumipalloteoriaan: kun yksi muuttuu, niin muutkin saavat mahdollisuuden muutokseen.

"Viralliselta" taidepuolelta minulla on hyviä uutisia. 
Helsingin Grafoteekistä minulta oli myyty kaksi työtä ja sain näyttelyajan sinne ensi maaliskuuksi kuukauden taiteilijaksi Japanikoira-sarjallani. Siellä on seinä, mihin työt ripustetaan eikä kutsukortteja eikä avajaisia tarvita. Itse ei tarvitse edes ripustaa! Sopii hyvin minulle, joka stressaantuu juuri edellämainituista asioista. Näyttelyn hintakin on kohtuullinen ja uskon, että sen voin saada katettua teosmyynnillä. Mutta se on kyllä ihan uskon asia... 
En ole koskaan panostanut taiteeni myyntiin. Vien töitä taidelainaamoihin Tampereelle, Lahteen ja Helsinkiin, mutta vain silloin, kun muistan ja on pakko. Pakko on silloin, kun vanhat työt ovat olleet määräaikaan asti ja ne pitää vaihtaa. Ikävimpiä asioita ovat myymättömät työt kellarin pölyissä varsinkin, jos ne ovat kehystettyjä. Niin epäekologista, niin tilaavievää, niin ärsyttävää.

No, tästä tuli nyt pohdintakeskeinen juttu ja taiteet jäi vähiin, mutta jos luet tätä, olet elossa, eikä se ole itsestäänselvyys. Herätään edes hetkeksi tähän tietoisuuteen. Se on ehkä tämän päivän paras teko.