Uusia-vanhoja harjoitteita ahdistuksen kourissa

Jos joku on katsonut teletappeja, hän ymmärtää seuraavan vitsin.

Mitä teletappi sanoi, kun se jäi auton alle?

”Uudestaan, uudestaan”.

Tämä on kestovitsi pikkuoppilaiden tunneilla, jossa melkein kaikki tietävät teletapit.

Minä en ole jäänyt auton alle, mutta jotain samantapaista taiteenteko-rimpuiluni taas on ja siihen liittyy tämä "uudestaan, uudestaan".

Kesällä sain korjattua ja paranneltua kirjoitukseni ”Koiran paluu”, jonka aloitin viime syksynä ja tein loppuun Amman ashramissa Intiassa. Se on omaelämänkerrallinen tarina, jossa on faktaa ja fiktiota. Tekstin pituus on n.30 sivua.

Parantelujen jälkeen, loppukesästä asti olen yrittänyt kuvittaa tekstiäni. Epätoivon vallassa. Ahdistuksessa ja täysin vailla päätöstä millä tekniikalla ja millä materiaaleilla sen tekisin.

Olen piirtänyt.

Olen maalannut.

Olen tehnyt kartonkigrafiikaa.

Koiria ja pupuja, koska tarinassa minä olen koira ja koirani ovat pupuja.

Mikään ei ole tyydyttänyt minua. Yhtään. Viikonloppuna päätin, että palaan Qi Baishi tekniikan harjoitteluun eli kiinalaiseen tussimaalaukseen. Siitä kirjoitin edellisenä kesänä, kun kävimme Budapestissä ja näimme siellä kyseisen taiteilijan näyttelyn. Sen jälkeen annoin itselleni heinäkuuksi tehtävän. Minun piti maalata joka päivä tunnin ajan mustalla vesivärillä ja kiinalaisella siveltimellä luonnoksia kasveista, maisemasta jne.

Sitähän sitten tuli tehtyä ja koin jotain onnistumistakin. Mutta sitten jätin harjoittelun ja aloin tekemään jotain ihan muuta.

Olen rakastanut ensi näkemästä lähtien kiinalaisia tussimaalauksia. Maisemia, luontokuvauksia, eläimiä, ihmisiä. Se on vaativa tekniikka, koska siinä täytyy olla varma siitä, mitä on tekemässä. Käden pitää olla vakaa ja pensselissä oikea määrä oikean sävyistä väriä ja paperin täytyy olla oikealla tavalla kuiva tai kostea. Tekniikkaa pitäisi vain harjoitella ja harjoitella ja kestää se, että matkalla tulee myös epäonnistumisia. Eikä kehittyminen mene koko ajan vain eteenpäin vaan välillä voi tulla myös taantumisia ja kuoppaan putoamisia. 

Ehkä vaikeinta minulle on aloittaminen ja sen kestäminen, että en osaa. Epäonnistumisen pelko voi jarruttaa jopa koko matkaan lähtemisen.

Tällä viikolla lähdin kuitenkin ”koeajelulle” ja kävi niin kuin epäilinkin.

Ensin tuli ahdistus epäonnistumisen pelosta ja sitten ärsytys siitä, että olen ahdistunut ja sitten olin jo vihainen ja koiratkin huomasivat sen ja tulivat levottomaksi.

”Mikä tolla TAAS on?” 

Lähdin metsään koirien kanssa kävelemään ja puhisin kiukusta ja turhautumisesta.

Miten ihmeessä voi olla niin vaikea kestää sitä, ettei osaa ja opi HETI? Totta kai se olisi kiva, että voisi vain ”tuottaa” taidetta iloisesti laulaen ja kaikki olisi helppoa kuin heinänteko. Mutta silloin pitäisi tehdä vain sitä, mitä jo osaa ennestään.

Näin helppoa kuin se olisi: pikkuoppilaani maalaama kissa

On käytävä vain läpi kaikki ikävät tunteet ja kestettävä niitä niin kauan, kunnes tulee oivallus. Oivallus on kuin Déjà-vu. Nyt tiedän, miten olen tehnyt tätä aikaisemmin. Kokemus palautuu   entisiin oppimiin asioihin ja integroituvat niihin. 

Jos opettelisin jotain täysin uutta asiaa, niin Déjà-vuta ei ehkä tulisi, mutta nythän olen tuttujen asioiden äärellä, 
värin, pensselin ja paperin.

Niin yksinkertaista ja niin haastavaa.