PikkuTii on oppinut Kurjuuskoulussa, mitä tarkoittaa olla
oman elämänsä havaitsija ja tarkkailija. Oma elämä koetaan sellaisena kuin se koetaan,
mutta kokemuksia voi jälkikäteen tarkastella näytelmänä, jossa paljastuvat oman
elämän draamat. Draamat, jotka ovat toistuneet lapsuudesta lähtien samankaltaisina,
vain näyttelijät ovat välillä vaihtuneet.
PikkuTii epäili jo nuoruudessa, että
hän on mukana näytelmässä, jossa
joku kuiskutteli hänelle vuorosanoja ja hänet vedettiin aina vain uudestaan samaan
rooliin. Oivaltaessaan tämän, PikkuTii arveli, että kuiskaajat olivatkin
hänen omat, läheiset traumaolentonsa.
Traumaolennot syntyvät lapsuudessa, kun lapsi oppii
perheessään tietynlaisen tunnekäyttäytymisen ja alkaa käyttäytyä ja reagoida sen mukaisesti.
Turvallisessa lapsuudessa lapsen ei tarvitse pelätä läheisten ennalta arvaamattomatonta
käyttäytymistä ja tunnetiloja. Silloin hänen ei tarvitse kehittää itselleen suojakeinoja.
Lapsi hyväksytään vikoineen, tunteineen ja mielipiteineen sellaisena kuin hän
on. Mutta jos lapsi joutuu elämään jatkuvasti aikuisten parisuhdekonflikteissa, hän oppii ihmisten
välisen draamadynamiikan, jolloin konfliktit kuuluvat hänen elämäänsä myöhemminkin. Tai sitten
hän alkaa vältellä niitä. Draamaa on myös se, että pelkää tai välttelee
konflikteja. Silloin draamat jatkuvat oman pään sisällä. Se on turvallista,
mutta voi viedä voimia yhtä paljon kuin ulkoiset tapahtumat.
Lapsuudessa opitaan ja ehdollistutaan käyttäytymismalleihin,
jotka voivat olla elämää kantavia (olen turvassa koko ajan) tai elämää tuhoavia
(turvaudun riippuvuuksiin, koska silloin koen hyvää oloa jatkuvan masennuksen
ja ahdistuksen sijaan). Se voi olla myös kaikkea tästä väliltä. Elämä voi olla
jatkuvaa pohjalla oloa, jolloin innostus, rakastuminen, hyvän palautteen
saaminen tai joku hyvä, yllättävä tapahtuma, vie vähäksi aikaa Himalajan
huipulle, mutta sieltä palataan pulkalla nopeasti seuraavaan
draamatilanteeseen. Turvatussa lapsuudessa lapsi kävelee vuorten päällä ja kun tulee
vastoinkäymisiä, pudotaan vähäksi aikaa pohjalle, mutta päästään nopeasti hiihtohissillä
takaisin ylös.
Pikku Tii oppii Kurjuuskoulussa, että tunteet ja mieli
kumpikin asuvat kehossa ja ovat siis yhtä!
Se tarkoittaa sitä, että kehossa
olevat tunteet kertovat samaa tarinaa mielen kanssa ja toisinpäin. Keho tuntee
koko ajan "jotain" eikä ole ihmisiä, jotka elävät vain älyn varassa,
paitsi, jos heillä on pelkkä pää!
Jotkut ihmiset vain ovat enemmän tunneihmisiä kuin toiset,
mutta kaikki me tunnemme koko ajan jotain. Kaikilla ihmisillä on tunteet,
vaikka he eivät osaisi sanoittaa niistä yhtäkään. Kaikilla eläimilläkin on
tunteet, nekin tuntevat koko ajan jotain, vaikka se ei olisi mitään sellaista
mitä me tunnemme ja mitä ymmärtäisimme.
Ihmisen elämä on tuntemista ja ajattelemista. Ajatuksia
tulee ja menee koko ajan, halusimme tai emme. Ajatuksia on tiedostamattomia ja
tietoisia. Tietoisiin ajatuksiin voimme vaikuttaa ja tiedostamattomiin myös,
jos uskallamme kohdata traumaolennot, jotka niitä pyörittelevät. Intuition
viestit tulevat kaiken tämän takaa tai sivulta tai vierestä neuvomaan, varoittamaan
ja auttamaan ihmistä. Intuitio ohjaa niitäkin ihmisiä, jotka eivät siihen usko.
Alitajunnan radio paasaa jatkuvasti pään sisällä, mielessä
ja ajatusten virta on loputon. Traumaolennot puhuvat radiossa ja kertaavat
vanhoja kokemuksia, vertailevat, syyttävät, tuomitsevat ja uskottelevat vanhoja
totuuksia elämästä, maailmasta ja itsestä. Traumaolennot ovat voineet synnyttää
jopa elinikäisen stressin kehoon, jonne mielen ja kehon sairauksien on hyvä
pesiytyä. Jos traumaolennot ovat jääneet kovin syvälle ihmisen kehoon, niiden
äänet voivat olla jo niin vaimeita, ettei niitä edes kuule. Joskus niitä ei
haluta kuunnella. Ihminen juoksee ikäviä ajatuksia karkuun millä tahansa
keinoilla. Riippuvuuksiin, jatkuvaan tekemiseen, passiiviseen toimimiseen,
nukkumiseen, ihan mihin vain, ettei oman mielen jorinoita kuulisi.
Radion sanoma voi lyödä jopa kovemmin kuin ääneen lausutut sanat ja ihminen voi
tuupertua niiden alle ihan konkreettisestikin.
Epämukavuusalueille on melkein mahdoton mennä silloin, kun
elämä on jatkuvaa selviytymistä ja elämästä suoriutumista. Turvattomuutta
kokeva ihminen pyrkii hallitsemaan ympäristöään, itseään ja toisiaan erilaisin
keinoin, jotta turvattomuuden traumaolento ei pääsisi nousemaan pinnalle. Hän saattaa
siivota neuroottisesti ja järjestää päiväohjelmansa tutun aikataulun mukaan. Hän voi
haluta, että muut ovat samanlaisia kuin hän ja tekevät niin kuin hän haluaa.
Hän ei tee ainakaan usein niitä asioita, mitä hän ei osaa tai hallitse, koska
epäonnistumisen riski on liian suuri. Hän voi vältellä tilanteita, missä joutuu
puhumaan miltä hänestä tuntuu. Pahimmassa tapauksessa hän yrittää selviytyä
päivästä toiseen ylläpitäen samoja rutiineita ja pyrkien kokemaan ja tuntemaan
sitä, mikä on tuttua ja turvallista. Parisuhteissa samankaltaiset konfliktit jatkuvat kuin lapsuudessa tai niitä vältellään viimeiseen saakka. Vastoinkäymiset ovat katastrofeja tällaiselle minuudelle ja sen voivat
aiheuttaa toisen ihmisen katse, sanat, äänet, tuoksut tai mikä vain asia, joka
nostaa traumaolennot pintaan kertoen ihmiselle hänen huonommuudesta,
turvattomuudesta, syyllisyydestä, häpeästä, kaunasta, katkeruudesta,
mustasukkaisuudesta jne. Vastoinkäymiset puretaan vihana muihin ihmisiin, välttelemiseen, eristäytymiseen, epärehellisyyteen ja
kaikenlaisiin hyökkäyksiin tai torjuntoihin.
Jatkuva paha olo kehossa, väsymys, unettomuus, huono mieli, riidat ja
sellainen olo kuin raahaisi kivirekeä perässään koko ajan, ei välttämättä ole merkki
sairauksista, ruoka-aineallergioista, kaamosmasennuksesta, työn aiheuttamasta stressistä,
parisuhdeongelmista, yksinäisyydestä jne. vaan voivat kertoa siitä, että kantaa
traumaolentoja kehossaan, jotka aiheuttavat kaikkia näitä oireita.
Traumaolentojen olemassaolo voi aiheuttaa kehoon pysyvän stressipohjan, minne
traumat kuin valuvat koko ajan aiheuttaen erilaisia vaivoja. Stressi ei hellitä
vaikka elämätilanne olisi minkälainen tahansa. Jos elämä on jatkuvaa
selviytymiskamppailua päivästä toiseen, voi olla järkevää kaivautua ulos ja katsoa
peiliin ja kysyä itseltään: mitä voin tehdä itseni hyväksi?
Joka tapauksessa KAIKKI vaikuttaa KAIKKEEN, joten jos
vaivoja ja ongelmia ilmenee kehossa ja/tai mielessä, se johtuu kokonaisuudesta.
Kokonaisuutta on kehon sen hetkinen fyysinen tila, tunne-elämän laatu,
mielentila, kuun asento, maailman tilanne, sää, vuodenaika, muiden ihmisten
käyttäytyminen jne. jne. Kehomme on yhteydessä kaikkeen, mutta yleensä voimme
vaikuttaa vain itseemme ja omaan tilaamme. Siitä on helppo lähteä liikkeellä. Oman
peilin lisäksi myös muut ihmiset toimivat meille peileinä. Mitä ajattelen ja
tunnen silloin, kun kohtaan toisen ihmisen? Pystynkö olemaan toiselle ihmiselle
läsnä niin, että alitajunnan radio ei soita omia levyjään silloin, kun
kuuntelen häntä?
Moni ihminen vie traumansa hautaan mukaansa, koska ne ovat
tulleet osaksi minuutta ja persoonallisuutta. Minuus, persoonallisuus ei ole
muuttumaton ja pysyvä entiteetti vaan minuus on koko ajan muuttuva Prosessi. Syntyessämme
meillä on tiettyjä luonteenpiirteitä, joita voi vahvistaa, kehittää ja muuttaa
koko elämämme ajan. Valitettavan usein elämä vahvistaa myös niitä
persoonallisuuden piirteitä, jotka heikentävät ihmisen elämänlaatua.
"Olen tällainen, en voi sille mitään, olen syntynyt tällaiseksi", ihminen saattaa uskoa koko elämänsä. Näitä uskomuksia voi muuttaa vain kohtaamalla traumaolentonsa synkät kasvot, jotka pitävät yllä muuttumattomuuden synkeää kaapua. Ihminen, joka kokee olevansa muuttumaton, eikä jostain
syystä pääse kehon mielen/tunteiden vankilasta vapaaksi, voi elää traumaolentojensa
ohjailemana kuin marionetti. Tätä samaistumisen tilaa ei voi "ymmärtää" eikä poistaa mielen avulla. Kokemalla olotilaa, tätä tunnetta kehossa uudestaan (ja ehkä vielä uudestaan ja uudestaan) ja tiedostamalla kokemuksen yhteyden menneeseen, tunnetila voi muuntua toiseksi, uudenlaiseksi.
Traumaolentojen vapauduttua tai vaimennettua ahdistus on
edelleen ahdistus, masennus on masennus jne., mutta mieli ei enää ahdistu ahdistuksesta.
Traumaolentojen heikentyneet kuiskaukset eivät enää ohjaa toimintaa ja kehon
solut keventyvät, raskas materia ei enää hallitse kehon toimintoja. Mieli
havaitsee kehossa olevan ahdistuksen, se tunnistaa missä kohtaa ahdistus on,
kuinka voimakas se on, mutta se ei enää etsi syytä siihen, vaan hyväksyy sen
kehon sen hetkisenä kokemuksena. Mieli tietää, että tämäkin kokemus ja tunne menee
ohi, niin kuin kaikki kokemukset, tunteet, ajatukset, kaikki.
Maailmassa on aina tuskaa, kärsimystä, kuolemaa. Mikään
näistä ei pääty vaikka traumaolennot olisi kohdattu, mutta ihminen ei
passivoidu kärsimyksestä, kiellä sitä, lähde pakoon, vaan tekee sen mitä voi,
menemättä kärsimykseen itse mukaan. Myötätunto kukoistaa ihmisissä, jotka
tietävät ja tuntevat kärsimyksen luonteen, mutta pysyvät erillisinä siitä.
Vapaa tahto on sitä, että ei toimi enää traumaolentojensa
ohjaamina vaan vapaan kehon, mielen, tunteiden ja intuition mukaan. Ihminen
pystyy kohtaamaan omat vastoinkäymisensä haasteina ja oppiläksyinä syyttämättä
toisia, elämää tai olosuhteita. Tätä on mielestäni "virtaan
astuminen" ja herääminen.
ELÄMÄN KUPLAT
Meillä kaikilla on oma todellisuus, oma kupla missä me
elämme ja sen kuplan sisälle ovat kertyneet kaikki menneet tapahtumat
lapsuudesta lähtien. Myös traumaolennot elävät kuplassa kanssamme ja mitä
kiiltävämmäksi saamme puhdistettua kuplaamme sisältäpäin, sen helpompaa ja
mielenkiintoisempaa elämämme voi olla.
Mutta vaikka me kaikki elämme oman kuplan sisällä, olemme myös
vastuussa muista kuplista, toisista ihmisistä.
Kaikki me ihmiset, omien kuplien sisällä olemme kuin
energiahippusia, jotka luulevat olevansa eriytyneessä tilassa, mutta ovat
yhtä ja samaa energiaa. Se on kuin pieni/suuri energiapallo, maapallon
kaltainen, mikrokosmos ja makrokosmos sulautuneina yhteen. Minä olen sinä ja
sinä olet minä ja me olemme yhtä.
Jos kohtaisimme Jeesus-lapsen navetassa, ajaisimmeko hänet
ulos pakkaseen? Tuskinpa. Jeesus-lapsi tai vaikkapa naurava Buddha-vauva voi
olla vertauskuva sisällämme olevasta pienestä lapsesta (jos emme osaa asettaa
sinne itseämme), joka haluaa huomioitamme. Hän haluaisi, että rakastaisimme ja
hoivaisimme häntä vielä silloinkin, kun olemme jo aikuisia. Me voimme ymmärtää, että
kaikkia meidän tunnetarpeita ei ole lapsuudessa aina tyydytetty, mutta voimme nyt
kohdella myötätuntoisesti itkevää, vihaista ja yksinäistä lasta sisällämme mielikuvien
ja tunteiden tasolla. Hoivaamisen myötä voimme kasvaa todellisiksi aikuiseksi.
Aikuinen on valmis muuttamaan itseään eikä odota maailman
tai toisten ihmisten muuttuvan. Hän hyväksyy ne asiat, joita ei pysty
muuttamaan ja muuttaa ne, mitkä voi omien resurssien ja voimavarojensa mukaan.
Aikuinen ei syytä toisia, menneisyyttään tai elämäntilanteita omasta pahasta
olostaan vaan ymmärtää niiden olevan hänen omaa projisaatiotaan, omaa
kuplaelämäänsä, jota voi joskus seurata kuin parastakin komediaa.
PikkuTiin ja Kurjuuskoulun mukaan me voisimme yrittää hypätä
luottamuksen virtaan (=olen turvassa koko ajan), koska tästä turvattomasta ja
pelottavasta maailmasta meidät pelastaa vain kollektiivinen, syvällinen
tietoisuuden muutos. Muutos seuraa traumaolentojemme tiedostamisesta ja
huolehtimisesta niistä niin, että voisimme lopulta päästää ne myötätuntoisesti
vapaaksi tuulihevosten kyytiin.
Sillä todellakin, me olemme vapaita sieluja,
tähtiä taivaalla, joiden elämä palapelimäisesti kuroutuu koko ajan yhteen.
Jos luet tätä, olet vieläkin hengissä, onnea ja hyvää matkaa
polullasi.
Muista pieni Jeesus lapsi sisälläsi, se on aina siellä,
loppuun asti.
Hyvää Joulun aikaa!
