PikkuTii ja KurjuusKoulu: Osa 1. Opintielle lähtö

PikkuTiin opettaja

Pikku Tii on päättänyt lähteä taas opintielle, KurjuusKouluun. "KurjuusKoulu, mikä se on?”, Äiti kysyy. "Se on sellainen koulu, missä Kurjia Tunteita tavataan ja tervehditään", PikkuTii selittää. "Hmmm..en ole kyllä koskaan kuullutkaan...".

Äiti poistuu takavasemmalle hämmentyneenä.

PikkuTii pakkaa reppuunsa koulutarvikkeet: ison paperin, kyniä, kumin, teroittimen ja paljon nenäliinoja. Koulutie on kivinen, mutta aurinkoinen ja PikkuTii saapuu kouluun aurinkoisen rämettyneenä jo valmiiksi.

Ensimmäinen tehtävä on tehdä aarrekartta. Kartan aarteena ei tosin ole aarrearkku vaan Aito Hyväksyminen. PikkuTii alkaa piirtää karttaa kieli keskellä suuta. Karttaan pitäisi piirtää tai maalata kaikki paikat, jotka ovat olleet merkityksellisiä itselle. Ne voi olla mielikuvituksenkin tai haaveen tuottamia paikkoja. Niitä ei tarvitse nimetä tai kertoa, mitä ne ovat. Niissä vain mennään käymään menneisyydessä ja mielen maisemissa. PikkuTii maalaa paikat eriväreillä läiskätekniikalla. Vettä, väriä ja pensselin rykäisy paperille. Ennen läiskiä hän on rypistänyt, kastellut ja repinyt paperin niin, että se näyttäisi vanhalta merirosvokartalta. Paikkojen jälkeen piirretään polku paikkojen välillä ja annetaan niille uudet nimet. Opettaja antaa kaikille samat paikkojen nimet, jotka ovat: pelko, viha, syyllisyys, häpeä, suru, turvattomuus, ylpeys, turhautuminen, katkeruus, alemmuus, ahdistus, masennus, yksinäisyys, voimattomuus, jännittyneisyys. Jokainen saa myös lisätä omia nimiä tarpeen mukaan. 

Sen jälkeen tehdään pelinappulat. Ne muovaillaan massasta omannäköiseksi seikkailijaksi lisäten mitä matkallaan toivoo itsellään olevan, ominaisuuksia tai tavaroita. PikkuTii lisää itselleen repun täyteen porkkanoita, matkallahan voi tulla myös nälkä. Mukana on tietysti myös pikku pupu, koska muutenhan matkasta ei tulisi yhtään mitään.

PikkTii pelinappula

KurjuusKoulun opettaja on aikamoinen valmentaja. Hänellä on kireä jumppa-asu päällä, vesipullo vyötäröllä, hikinauha päässä ja tietysti ajanottokello. Hän on päättänyt laittaa kaikki oppilaat koville. Täällä eivät nynnyt pärjää! Oppilaat saavat tuta sen jo karttaa tehdessään, kun opettaja kiertää ympäri luokkaa reippaasti kuin sotilas ja puhisee oppilaille (ja itselleen): "Jaksaa, jaksaa!".

PikkuTiillä hiki valuu korvia pitkin opettajan puolesta. 

Kyllä tästä hyvät kurjuudet vielä syntyy!

Kevään runoja osa 2

Kevät oli viipyilevä.

Se odotutti itseään

niin kuin rakkaus,

joka tuli silloin, kun sille päälle sattui.

Aiheutti kaaoksen ja poistui paikalta

hiljaa sulaen.

Ja se kevät,

jonka vihreys vartoili puiden silmuissa

ja värit kukkien nupuissa.

Kevät, uuden alku.

Odotus, kuin pieni kuolema.

Koirien kanssa

kävellä kuulla kaikki

kukkien kuiske.

.

Tuomikin tuoksuu

tuulen tuiverrellessa

täysi tietoisuus.

Älä puhu minulle yksinäisyydestä.

Puhu minulle siitä

miten varjot hiipuvat

metsän reunasta pois,

miten aika loppuu

ja yksinäiset hetket

rannalla jäätelön valuessa tyhjän kuoreni sisään

ovat sittenkin ohi.

Älä puhu minulle rakkaudettomuudesta

vaan siitä,

miten suloisten puutarhoiden kallioiden takana

väijyy suden pilkallinen katse.

Sillä meillä kaikilla on sama osoite iäisyyteen

missä yksinäisyys ja rakkaus ovat sittenkin

saman kolikon

sama puoli.

Yöllä oli satanut

ja metsä oli syttynyt vaaleanvihreään loistoonsa.

Kielot, jotka vielä eilen sojottivat piikkeinä maasta

avasivat lempeästi lehtiään.

Kylmä ja kova ei koskettanut enää niitä,

jotka olivat pimeydessä karaistuneet.

Ketunleipien lauma kukki valkoisena kiven päällä

kuin keijukaiskuningattaren valtaistuin ja

männyn norkot pilkistivät oksien päistä

vaaleanvihreinä silminä.

Linnut,

ne kutsuivat meitä laulullaan uuden kevään juhlaan.

Se on nyt, ei enää huomenna.

  

Sataa ja kevään puut puhkeavat kukkaan.

Kunpa me ihmisetkin kukkisimme silloin kun on kukkimisen aika!

Olisimme samaa kuin ympärillämme oleva luonto,

aina uusia ja uudistuvia.

Syysmyrskyjen alkaessa me leijuisimme hiljaa alas maahan ja maatuisimme.

Ja keväällä, kun Nuuskamuikkunen soittaisi huiluaan ja aurinko lämmittäisi maata,

me heräisimme, nuuhkisimme ilmaa ja olisimme kuin linnut,

huolettomia ja luottavaisia.

Meillä on paljon luonnosta opittavaa,

ihmisetkin,

osa luontoa

maasta tulleet, maaksi palaavaa.

 

Vieläkin sataa,

mutta minussa oleva tunteiden virta on pysähtynyt kysymysten äärelle.

Onko muutos mahdollinen?

Mikä virran pysäyttää ja voiko sen käynnistää ilman Suurta Liikuttajaa?

Alkulähteelle palaaminen,

sitähän se elämä on.

Taivas ja maa täyttyivät vaaleanvihreästä,

puut kukkivat ja linnut pesivät.

Silti minä kävelin kohmeisena ja innottomana.

Aurinko Armas

et lämmittänyt kehoani

et mieltäni.

Minä taivuin kuoreeni odottamaan Sinua.

Herätä minut kun kesä On.

 

StoneHenget lähestyvät

Kesäpäivänseisaus lähestyy (21.6).  Se on ainoa päivä vuodessa, jolloin Stonehengen kivikehän sisään pääsee katsomaan. Silloin "ovi sisälle" on auki. En tiedä, onko kivikehä aidattu vai miten sitä vartioidaan, sen näkee sitten. Stonehengen Henget tuskin ovat vartioimistehtävissä tai mistä sen tietää. Käsittääkseni kivikehään ei ole laitettu kirousta niin kuin joihinkin pyramidien hauta-aarteisiin.

Jo lapsena olisin halunnut olla seikkailija, nuorena edes reppureissailija, mutta ei minusta sellaiseen ollut. Olen aina pelännyt ja ollut arka tilanteiden ja ihmisten suhteen, jännitän, jos jotain yllättävää sattuu. En voisi kuvitellakaan olevani jossain tuntemattoman heimon luona ties missä pusikossa syömässä hämähäkkejä ja pieniä eläimiä. Muutenkaan en syö lihaa ja siitä huolimatta saan vatsaoireita vaikka mistä. Kehoni on herkkä ja olen muutenkin psykosomaattinen. Jotain odottamatonta tapahtuu ja sitten onkin jo maha kipeä, ihottumaa tms. Kuolisin varmasti johonkin trooppiseen tautiin tai ripuliin jossakin huitsin nevadassa, jos lähtisin yksin seikkailemaan. Ehkä on hyvä ymmärtää ja tuntea omat rajoituksensa, vaikka mieli haluaisi jotain muuta, mitä se saa. Ehkä se haluaa muuta siksi, ettei se tunne olevansa riittävä.

PikkuTii tuntemattoman heimon parissa lounaalla.

Lapsena meillä oli Pekan, Katjan ja Simon kanssa salapoliisikerho. Kerran laitoimme Pekan soittamaan ihan oikeaan salapoliisitoimistoon. "Ottaisitteko meidät töihin?" Pekka kysyi ja langan toisesta päästä kysyttiin minkä ikäisiä olemme. Olimme kuulema liian nuoria ja voisimme soittaa sitten joskus myöhemmin. Ei tullut soitettua.

Kaikenlaiset muutkin seikkailut ja salapoliisihommelit kiinnostivat minua ja rakensin sinne tänne erilaisia majoja sekä kuvittelin itseni autiolle saarelle tai Huckleberry Finnin kanssa lautan kanssa seilaamassa. Luin tietysti kaikki Neiti Etsivät, Viisikot ja kaiken mikä liittyi jännitykseen, salaisuuksiin ja mysteereihin. Ahmin kirjoja kuin pesusieni, vedin lähikirjastosta niitä pulkalla kotiin ja samalla draivilla laitoin niitä toteen leikeissäni.

PikkuTiin kirjojenvetämisoperaatio Pulkka.

Eräs ystäväni sanoi minulle kerran, että olen tutkijaluonne. En ollut koskaan ajatellut itsestäni niin, vaikka olen vuosia lukenut kirjoja alleviivaustussit ja muistilaput toisessa kädessä. Tapa ehkä syntyi, kun kävin Neijing, kiinalaisen lääketieteen koulua ja olen sen jälkeenkin vielä lukenut ja tutkinut koirien kiinalaista lääketiedettä tehden siitä kirjantapaista (kesken vieläkin,,,,joo, kyllä se joskus siitä valmistuu). Olen myös aina keräillyt kiinnostavia artikkeleita, reseptejä, kuvia, kirjoja ja kaikenlaista tietoa. Tiedonjano ei millään juomalla sammu.

Nuorempi serkkuni sanoi jo lapsena minulle, että ”eikö se olisi helpompaa olla ajattelematta kaikkea niin paljon?" Ja olisihan se, mutta tärkeintä on, että ainakin toisten seurassa olen läsnä oleva tai ainakin toivon niin. Jos itsekseni pähkäilen, niin sehän ei ketään voi häiritä.

Minusta ei tullut seikkailijaa, tutkijaa eikä salapoliisiakaan, mutta silti voin tehdä niitä kaikkea omilla tavoillani, leikkien. Tämä ystäväni ja minun Stonehenge matka on yksi tällainen leikki, tutkimusmatka ja seikkailu. 

Stonehengeä lähtee kanssani tutkimaan siis salapoliisiystäväni SimBanssi. "Tutkija", joka on päätynyt kanssani siihen oletukseen, että Stonehengen rakentamisella on jotain yhteistä kadonneen kaupungin,  Atlantiksen kanssa. Mutta mitä, sitä lähtevät tutkimaan salapoliisit SimBanssi ja minä, TiiBaishi.

Tutkijanimeni TiiBaishi syntyi viime kesänä Budapestissä. Kävimme siellä Qi Baishin, kiinalaisen tussimaalarin ihanassa näyttelyssä. Qi Baishi tarkkaili ja tutki luontoa (1864-1957) ja maalasi sen jälkeen näkemäänsä. Hän loi pensselinvedoillaan yksinkertaistetun, puhtaan ja kauniin maailman oman tulkintansa pohjalta. Samalla tavalla minä haluan pelkistää ja synnyttää yksinkertaista, kaunista ja mielenkiintoista tietoa, kirjoitusta ja kuvaa.

SimBanssin nimi on syntynyt puolestaan...no...näette sitten kuvista mistä.

Kolmipäinen ötökkä PikkuTiin tarkastelussa.

Olen aina ollut kiinnostunut monista asioista. Resepteistä ja ruuanlaitosta. Puutarhasta, kasveista ja niiden kasvattamisesta. Sisustamisesta, niin kuin äskettäin Konmari villityksestä. Koirien ravinnosta, hyvinvoinnista ja niiden käyttäytymisestä. Eri kulttuurien uskonnoista. Vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Ikonimaalauksesta. Tanssimisesta ja laulamisesta. 
Jne.

Jos olisi rajattomasti aikaa ja rahaa, niin olisi monta asiaa, mitä voisin tehdä:

Jatkaisin kiinalaisen - tai tiibetiläisen lääketieteen opintoja.

Katselisin uudestaan kaikki Shirley Templen elokuvat ja opettelisin niissä olevat steppaukset (steppikengät löytyy kaapista).

Harjoittelisin japanilaisen ruuan tekemistä ja pitäisin siitä blogia ja/tai järjestäisin japanilaisen ruuan iltoja ystävilleni.

Etsisin tietoa ja kuvia kivipuutarhoista ja perustaisin sellaisen mökille.

Pyhiinvaeltaisin ja kiertäisin Unescon kaikki perintökohteet.

Keräisin kasveja, kuivattaisin, tallentaisin ja opettelisin niiden latinalaiset nimet.

Kävisin eläintenkoulutuskursseilla.

Tekisin vapaaehtoistyötä saattohoitokodissa ja ulkomailla eläintensuojelussa tai lasten parissa.

Harjoittelisin eri maiden rakkauslauluja ja opettelisin soittamaan viulua.

Kävisin ranskankielen tunneilla.

Tekisin savitöitä.

Jne.

Olen aina ihaillut niitä, jotka ovat pitkäjännitteisiä ja omistautuneet täysillä johonkin tiettyyn asiaan ja kehittäneet sen huippuunsa. Itse olen niitä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet monista asioista, tekevät monta asiaa, eivätkä ole missään erityisen hyviä, ainoastaan keksinkertaisia kaikessa.

Ihailen myös niitä,  jotka osallistuvat ja toimivat yhteiskunnassa toisten hyväksi,

mutta…

Kaikista meistä ei tule Äiti Teresoita, jotka pyyteettömästi auttavat muita ihmisiä.

Kaikista ei tule myöskään poliitikoita, aktivisteja, rauhanturvaajia, jotka intohimoisesti osallistuvat maailman asioihin.

Kaikista ei tule myöskään äitejä, isiä, mummoja ja pappoja vaikka he haluaisivat.

Ja silti Kuoleman Herran edessä meistä kukaan ei ole enää mitään, eikä sillä hetkellä sillä ole enää mitään merkitystäkään. Eikä myöskään sen jälkeen.

Hetkemme on nyt ja siksi voi tehdä niitä asioita, mitä voi.

PikkuTii riittämättömyyden saappaissa.

Stonehenge projektimme alkoi siitä, kun viime juhannusyönä näin mökillä unen. Aamulla tulkitsimme unen niin, että se sijoittui Stonehengen maisemiin. Unessa me ratsastimme aavalla nummella valkoisilla hevosilla viitat ja punaiset, pitkät hiukset heiluen. Unen mukaan olimme ylipapittaria ja menossa suorittamaan rituaalia kivikehälle.

Aamulla SimBanssi metsästi kiihkeästi netistä tietoja Stonehengestä ja kelttiläisyydestä. Kiinnostuksemme kasvoi ja päätimme lähteä heti kun mahdollista Englantiin eli siis seuraavana vuonna. Jännittävällä tavalla syksyllä, lähes samaan aikaan, kun varasimme hotellin Salisburysta, Stonehengen läheltä, julkaistiin uutta tietoa liittyen maailmassa oleviin muihin kivimuodostelmiin ja televisiosta tuli kaksiosainen Stonehenge dokumentti. Naureskelimme siinä olevalle aineistolle, koska olimmehan lukeneet ja tutkineet Stonehengeen ja Atlantikseen liittyvää aineistoa ja meille oli jo hahmottunut  aivan omat teoriat niiden synnystä ja alkuperästä. 

TiiBaishin ja SimBanssin tieto ja tietoisuus tulee mitä suuremmalla todennäköisyydellä suoraan totuuden lähteestä ja on siis ylivoimainen kaikkiin muuhun tietoon, koska heidän tietonsa ei perustu mihinkään kuiviin tutkimuksiin vaan täysin Mututietooon (=musta tuntuu)!

PikkuTiin vuorenvalloitus.

Länsimaisilla ihmisillä on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan ennen ja sitä myötä mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet. Tai sitten ne havaitaan nykyään vain paremmin, kun on aikaa havaita. Samalla lisääntynyttä vapaa-aikaa turrutetaan myös enemmän kuin ennen. Televisiolla, tietokoneella ja älypuhelimella tapetaan turhauttavaa "mitä mä tekisin" aikaa, niin kuin minä lapsena aina kysyin äidiltäni. "Mitä mä tekisin?" kun oli aikaa, mutta ei leikkikavereita. Joskus voi olla (leikki) kavereitakin, muttei samaa kiinnostuksen kohdetta.

Tänä päivänä kaikki ei saa turvaa, tarkoitusta ja sisältöä perhe, suku- ja työyhteisöstä tai uskonnosta. Näihin asioihin olosuhteet joutuu joskus luomaan itse, eikä se ole aina niin yksinkertaista, jos sisällä riipii tarkoituksettomuuden ja riittämättömyyden tunteita.

Nyt tarvittaisiin uudenlaista henkeä ja uusia, erilaisia virityksiä ihmisten psyykeen parantamiseen.

PikkuTii polttelee rentoutuneesti rauhanpiippua.

Joissain piireissä puhutaan siitä, miten itse voi luoda oman elämänsä. Niissä annetaan ohjeita ja neuvoja aarrekarttoihin ja rituaaleihin, joita tekemällä unelmat voi käydä toteen. Itsekin olen ollut tällaisella aarrekartta-nettikurssilla ja ihan kivaahan se oli. Piirrettiin, kirjoitettiin, leikattiin, tehtiin mielikuvatyöskentelyä jne. Mutta sen jälkeen tajusin että okei, on hyvä, jos nämä tuottavat iloa ja lisäävät toivoa parempaan tulevaisuuteen ja on hyvä, jos välillä miettii, mitä ylipäätänsä haluaa. Se on kuin tekisi tilinpäätöstä. Näitä tuloksia on saatu ja millä mennään eteenpäin. Mutta toisaalta tällainen yltiöpositiivinen toiminta voi tuottaa myös lisää turhautumista, jos tulokset eivät olekaan toivottuja. Se voi myös syyllistää, mitä tein väärin, kun tämä ei toimi minulla ja jollain muulla ihmisellä toimii. On myös vähän ylimielistä kuvitella, että itsellä on niin suuria voimia, että pystyy luomaan tilanteita tai tapahtumia. Se voi joskus toimia, tai ainakin voi luulla sen toimivan, mutta samalla saattaa omavoimaisuuden tunne elämänhallinnasta kasvaa.

Itsekin olen pyrkinyt hallitsemaan elämää, mutta aika huonolla menestyksellä. Joskus olen ratkaissut sen niin, että olen alkanut hallita omaa kehoani ja esim. syömistä. Luin äskettäin kirjoituksen siitä, miten me voimme kuvitella jonkun ruokadieetin parantavan oloamme. Se on kuin plasebolääke. En silti usko, että hamppari - ja pizzadieetti toimisi kovinkaan hyvin plasebolääkkeenä.

Ruuasta on tullut yhteinen heimoateria, joka liittää ja eriyttää ihmisiä ja samalla se voi olla oman elämän hallinnan sijaistoiminto. Maailma ja elämä voi tuntua liian turvattomalta ja jos emme pysty kohtaamaan tätä turvattomuudentunnettamme, saatamme siirtää tunteen kehomme hallitsemiseen.

Mutta silti elämässä on niin paljon yllättäviä ja hallitsemattomia tekijöitä, ettei kukaan meistä voi luoda sitä kuin omaa kirjaansa.

Meissä oleva elämä luo elämää ympärillämme ja mielen tarkoitus on vain havainnoida, reagoida ja hyväksyä ne asiat, mitä se ei voi muuttaa ja muuttaa ne,  mitkä voi.

PikkuTiin uusi näkökulma.

Ehkä voisi yrittää olla puolivälissä ja katsoa rehellisesti, mitä palikoita tällä hetkellä elämässä on? Minkälaiset voimanvarat ja resurssit ovat juuri nyt? Ja ennen kaikkea mihin asiaan on motivaatiota ja innostusta? Jos motivaatiota ei löydy, niin siihen kannattaa ensiksi panostaa. Motivaation kohottamiseen on varmaan tuhat erilaista tapaa ja kokeilla voi vaikka mitä.

Eri menetelmiä on niin paljon:

Jooga, meditaatio, nlp, aerobic, uinti, kalastaminen, kivellä istuminen keskellä järveä, keilaaminen, kuumailmapalloilu, lasten kanssa leikkiminen, matkusteleminen, pyykkien mankeloiminen, kirjoittaminen, lukeminen, souteleminen, viheltäminen, eläinten silittäminen, narulla kävely, kuorolaulaminen, tanhuaminen, saunominen, narulla hyppiminen, keinuminen, huutaminen, itkeminen, kirkossa oleminen, vuorikiipeäminen...

Tärkeintä on, että keho rentoutuu ja mielessä ei pyöri samat, vuodesta toiseen piinaavat ääninauhat.

Sen jälkeen voi olla resursseja taas prosessoida kipeitä kohtiaan ja pikkuhiljaa ehkä huomaaa, miten kiinnostus jotain tiettyä asiaa kohtaan laajenee.

Mutta joskus  on aikakausia, jolloin vain pitää olla ja odottaa, että parempi aikakausi alkaa. Tehdä velvollisuutensa ja se riittää.

Itselläni oli tällainen kausi hyvin pitkän ajan ja tuntui, että kaikki asiat, mitkä eteeni tuotiin, olivat ikäviä. Se oli ns. ”sielun pimeä yö”, alitajunnan kipeät hetket, joksi sitä kutsui Ristin Johannes (San Juan de la Cruz). Hyväkin asia muuttui usein vähemmän hyväksi, eikä mikään tuntunut muuttuvan koskaan, ei sisäisesti eikä ulkoisesti. Joskus ihmisen sisällä voi käydä niin suuria mullistuksia, että on hyvä, kun ulkopuolella olevat asiat pysyvät vakaina. Liian suuret muutokset samaan aikaan sisällä ja ulkona voivat aiheuttaa liikaa kaaosta psyykelle, jolloin ihminen ei kestä sitä kaikkea.

PikkuTii lohikäärmeen kyydissä.

On hyvä olla kiinnostunut mistä tahansa asiasta. Itselleen voi asettaa päämääriä ja tavoitteita ja luoda sellaisia olosuhteita, missä ideat pääsevät muhimaan ja toteutumaan. Elämän voi nähdä seikkailuna, mitä se joka tapauksessa on, mutta mielenkiintoja voi kohdentaa itselle luonteviin asioihin. Kun elämässä on jotain mitä odottaa ja jotain mitä tutkii/mistä on kiinnostunut, elämästä tulee miellyttävämpää. On jotain, mitä varten nousee aamulla ja se asia on muutakin kuin velvollisuuksia ja rutiininomaista arkea. Jos tämä innostus liittyy työhön, mistä saa elantonsa, sitä parempi, mutta jos se liittyy omaan harrastukseen tai projektiin, voivat ne kantaa hedelmää myös työelämään.

Minun seikkailuani on se, että koen, tarkkailen, tutkin ja kirjoitan elämänilmiöistä, joista olen kiinnostunut. Ja koska kukaan ei rahoita tutkimuksiani, kaikki tulokset menevät vaan ihan itseni piikkiin!

Onko tässä kirjoittelussa järkeä vai ei ja onko elämässä ylipäätänsä järkeä, sitä en tiedä.

Annetaan PikkuTiin se selvittää!