Ensimmäisenä
päivänä Valamossa sain jo idean, että lainaan Pentti Saarikosken runoista
pätkiä omiin runoihini. Näin sain samalla tutustuttua hänen tuotantoonsa, jota
en ollut aikaisemmin tehnyt. Tummennetut
kohdat ovat Pentin hengen tuotetta ja muu teksti on minun.
Lopussa olevat kuvien kukat
ovat Valamon ihanasta puutarhasta sekä luonnon omasta kukkatarhasta.
Polku vetää
minua puoleensa
metsä
sisäänsä
kuulen
hiljaisen metsän seireenien kutsun
ja kadonneen
nunnan haamu
sykkii
pelossani.
Et tiedä
tästä maailmasta mitään ellet ole katsonut sisiliskoa silmästä silmään.
Ja koska en
ole
palaan
takaisin
samaa polkua
pitkin.
Paluuta ei
ole enää silloin
kun tuntee
karhun hengityksen kuumuuden niskassaan
ja kuulee sen
teroittavan kynsiään ikikuusissa.
Joskus on
pelko jätettävä
uusiin
polkuihin
uuteen aikaan.
Olen kiedottu
vihreällä
suopursunmesiangervonjuolukanmustikanvarpujen
kanssa
samassa hengityksessä
humallun
hetkeksi niiden tuoksuista
nenäni
suosiollisella avustuksella,
mutta sitten sallin
itselleni pullollisen viiniä,
se ei ole
sielulle vahingoksi
eikä
mielikään sitä vastustele.
Valamon
Vaeltajan viiniä sille,
joka on aina
vuorella
ei koskaan
sen alla.
Uusi ystäväni
neiti pariisitar ja minä
pelästyimme
metsässä
kahta jyhkeää
kaurista,
jotka
rytisivät pensaikossa.
Peräännyimme
tämä on
niiden koti ja niiden ruuat.
Ja vaikka
minä pyysin mustia torvisieniä,
joita
Ranskassa sanotaan kuoleman trumpeteiksi,
sain
yksinäisen illan tilalle
tuulahduksen
Pariisin hienostuneisuudesta
ilman
häivähdystäkään kuolemasta ja trumpeteista.
Maisema on
harsea.
Ei puhuta.
Uidaan vaan
raikkaassa
vedessä
aamun
auringossa.
Pestään pois
mielen vanhat
radiokuunnelmat
ja äänitetään
niiden päälle
kukkaniittyjen
ja tuulten kuiskintaa.
En tänäänkään
kävellyt rukouspolkua loppuun vaan
minä
hyppäsin polkupyörän satulasta kuun läpi taivaaseen
sillä mieleni
valkokankaalle ilmestyivät
haamut,
houkkiot ja karhut.
Mustikanvarvut
rahisivat
kun palasin
polkua takaisin
ja pelkäsin
käärmeiden luikertelevan perässäni
kietoutuvan
kinttuihini
vetävän minut
maahisten
synkkiin sammioihin.
Pelko loi
harson
minun ja
todellisuuden väliin
metsässä,
joka oli
viaton kuin
uusi
kukannuppu.
Orava
siellä vain hyppelehtii ja hengittää
ja munkki
ajaa pienellä polkupyörällään
kirkon eteen.
Jos näkisin saman muualla
hieraisisin
silmiäni
luulisin
paholaiseksi tai kuolemaksi.
Täällä
luostarikissakin on
kuin mustissaan oleva munkki,
jota ei saa
syödä.
Noviisi
tarjoaa minulle
pyhitettyä
leipää
Herman Alaskalaisen
tsasounassa,
jossa olen
mukana,
mutta
ulkopuolinen
tarkkailija
ihmettelijä
ja silti
tulen nähdyksi.
Herman oli
esikuva
sinnikkyydestä
uhrautuvaisuudesta,
silti ei
kukaan elä niin kauan,
että
ehtisi selittää oman nimensä.
Ei hänkään
en minäkään,
koska nimen
takana on
aina liian monta
lukematonta, hiljaista
tarinaa.
Katsellut
vain koivunlehtiä
enkä minä
tiedä
mikä nälkä
minulla on.
Mutta minäpäs
tiedän
elämän nälkä
ja elämän jano,
joka on jo kauan
kuiskinut
suonissani
kärventänyt kehoani.
Ehkä sama
tauti oli sinullakin
Pentti S,
mutta
viilensit sen viinalla
uit
elämästäsi
ehkä liian aikaisin pois.
Täällä
valaistaan kaikki
epäkirkkaat
ajatukset
törmään
niihin kuin
peiliin,
jota luulen
lasioveksi.
Ajat
menneisyydestä
ei häviä,
mutta tässä
paikassa
aikakausi
ripustettiin jaloistaan kristallikruunuun
ja
ammuttiin napaan.
Kristallin
särmät hiottiin
ampumisen
jälkeen
ja niistä
peilautuu aina
valaisua
kaipaavat kipukohdat.
Napa oli
kovilla.
