perjantai 11. elokuuta 2017

Uusi-Valamo ja Pentti Saarikosken runot ravitsevat sieluani syksyn lähestyessä

 
 
 
 


 
Ensimmäisenä päivänä Valamossa sain jo idean, että lainaan Pentti Saarikosken runoista pätkiä omiin runoihini. Näin sain samalla tutustuttua hänen tuotantoonsa, jota en ollut aikaisemmin tehnyt. Tummennetut kohdat ovat Pentin hengen tuotetta ja muu teksti on minun.
Lopussa olevat kuvien kukat ovat Valamon ihanasta puutarhasta sekä luonnon omasta kukkatarhasta.
 
 
 
Polku vetää minua puoleensa
metsä sisäänsä
kuulen hiljaisen metsän seireenien kutsun
ja kadonneen nunnan haamu
sykkii pelossani.
Et tiedä tästä maailmasta mitään ellet ole katsonut sisiliskoa silmästä silmään.
Ja koska en ole
palaan takaisin
samaa polkua pitkin.
Paluuta ei ole enää silloin
kun tuntee karhun hengityksen kuumuuden niskassaan
ja kuulee sen teroittavan kynsiään ikikuusissa.
Joskus on pelko jätettävä
uusiin polkuihin
uuteen aikaan.
 
 
Olen kiedottu vihreällä
suopursunmesiangervonjuolukanmustikanvarpujen
kanssa samassa hengityksessä
humallun hetkeksi niiden tuoksuista
nenäni suosiollisella avustuksella,
mutta sitten sallin itselleni pullollisen viiniä,
se ei ole sielulle vahingoksi
eikä mielikään sitä vastustele.
Valamon Vaeltajan viiniä sille,
joka on aina vuorella
ei koskaan sen alla.
 
 
Uusi ystäväni neiti pariisitar ja minä
pelästyimme metsässä
kahta jyhkeää kaurista,
jotka rytisivät pensaikossa.
Peräännyimme
tämä on niiden koti ja niiden ruuat.
Ja vaikka minä pyysin mustia torvisieniä,
joita Ranskassa sanotaan kuoleman trumpeteiksi,
sain yksinäisen illan tilalle
tuulahduksen Pariisin hienostuneisuudesta
ilman häivähdystäkään kuolemasta ja trumpeteista.
 
 
 
Maisema on harsea.
Ei puhuta.
Uidaan vaan
raikkaassa vedessä
aamun auringossa.
Pestään pois
mielen vanhat radiokuunnelmat
ja äänitetään niiden päälle
kukkaniittyjen ja tuulten kuiskintaa.
 
 
 
 
En tänäänkään kävellyt rukouspolkua loppuun vaan
minä hyppäsin polkupyörän satulasta kuun läpi taivaaseen
sillä mieleni valkokankaalle ilmestyivät
haamut, houkkiot ja karhut.
Mustikanvarvut rahisivat
kun palasin polkua takaisin
ja pelkäsin käärmeiden luikertelevan perässäni
kietoutuvan kinttuihini
vetävän minut
maahisten synkkiin sammioihin.
Pelko loi harson
minun ja todellisuuden väliin
metsässä,
joka oli viaton kuin
uusi kukannuppu.
 
 
 
 
Orava siellä vain hyppelehtii ja hengittää
ja munkki ajaa pienellä polkupyörällään
kirkon eteen.
Jos näkisin saman muualla
hieraisisin silmiäni
luulisin paholaiseksi tai kuolemaksi.
Täällä luostarikissakin on
kuin mustissaan oleva munkki,
jota ei saa syödä.
 
 
 
Noviisi tarjoaa minulle
pyhitettyä leipää
Herman Alaskalaisen tsasounassa,
jossa olen mukana,
mutta
ulkopuolinen
tarkkailija
ihmettelijä
ja silti tulen nähdyksi.
Herman oli esikuva
sinnikkyydestä
uhrautuvaisuudesta,
silti ei kukaan elä niin kauan,
että ehtisi selittää oman nimensä.
Ei hänkään
en minäkään,
koska nimen takana on
aina liian monta
lukematonta, hiljaista tarinaa.
 
 
Katsellut vain koivunlehtiä
enkä minä tiedä
mikä nälkä minulla on.
Mutta minäpäs tiedän
elämän nälkä ja elämän jano,
joka on jo kauan
kuiskinut suonissani
kärventänyt kehoani.
Ehkä sama tauti oli sinullakin
Pentti S,
mutta viilensit sen viinalla
uit elämästäsi
ehkä liian aikaisin pois.
 
 
 
Täällä valaistaan kaikki
epäkirkkaat ajatukset
törmään niihin kuin
peiliin,
jota luulen lasioveksi.
Ajat menneisyydestä
ei häviä,
mutta tässä paikassa
aikakausi ripustettiin jaloistaan kristallikruunuun
ja ammuttiin napaan.
Kristallin särmät hiottiin
ampumisen jälkeen
ja niistä peilautuu  aina
valaisua kaipaavat kipukohdat.
Napa oli kovilla.