Pariisi, henkien kätkemä

Ennen Pariisin matkaamme

näen unta

vuoresta,

jossa olemme ystävieni kanssa,

värittelemme ja katselemme

ihmeellisiä lintuja.

 

Sinistä Pöllöä

                      sylissäni rapsutan

                                            ettekö huomaa.

 

Sitten tulevat  

pelottavat, hyökkäävät

kissat

ja juoksemme vuorelta alas,

tuuli vinkuu ja jalat liikkuvat kuin itsestään.

Kissat kääntyvät pois ja me pelastumme.

Kerron, että rapsutin Sinistä Pöllöä

ja heitä harmittaa.

 

En saa unta lähtöä edeltävänä yönä ja syön aamiaista parvekkeella puolenyön jälkeen.

On hämärää, pimeää ei kai tulekaan kesän näinä päivinä,

nukun viimeiset aamun tunnit ja herään,

on ihan valoisaa,

kello on 4.30.

 

Rullaan laukkua

                       asfaltilla hiljaa

                                            luontokin nukkuu.

 

Lentokoneen ikkunasta näemme vain pilvenhattaroita, pumpulista taivasta

ja Ruotsissa jo sataa.

Varon isoa lätäkköä

kun astun sisälle lentokenttäbussiin.

 

Sitten,

olemme vihdoinkin Pariisissa!

Menemme metrolla Gare du Nordin asemalle ja syömme ensimmäisen ateriamme.

Pieni terassi, punavalko-ruudullinen pöytäliina, aurinko ja  romanttinen ranskan kieli.

Kiipeämme kukkulalle Sacré Coeurin kirkkoon.

Sisällä jeesus tulee kädet avoinna meitä vastaan.

 

Kupolissa, alttarin takana mosaiikista tehty jeesus kaartuu ylle

ja tulee kuin kohti kirkkoon astuvaa, ottaa halaukseen

minä itken.

 

Taivas näyttäytyy

                      pyhissä kuvissa ja

                                            olen perillä.

 

Kiertelemme, kaartelemme, kuvaamme (vaikka ei saisi),

väsyttää ja olen silti läsnä

eikä täällä ole eilistä eikä tulevaa.

Kaksi pyhiinvaeltajaa

itkee vuorotellen.

Pyhän Sydämen kirkko on ottanut sydämet vastaan.

 

Pyhät sydämet

                      kirkon ja meidän sykkii

                                            olemme samaa.

 

Jätämme kirkon ja lähdemme etsimään asuntoamme.

Löydämme kyllä perille, mutta ohjeet avainten löytämiseen ei luonnistu.

Soitamme Jeffille, ovi ei aukene.

Ei aukene, koska toinen avain on vielä piilossa.

Toinen avain löytyy ja pääsemme "kotiimme".

Vielä jaksamme lähteä hakemaan ruokaa

hedelmäkauppaan

                      viinikauppaan

                                            leipäkauppaan

                                                                 juustokauppaan

ja sitten rojahdamme sohvalle syömään, juomaan, nauttimaan,

olemaan ihan vaan Pariisissa.

 

Aamulla heräämme,

Pariisista!

Mikä ilo yön pimeyden jälkeen!

Hyppäämme kolisevaan metroon,

pitelen korviani kiinni,

loppuviikosta olen jo tottunut meluun.

 

 

Riemukaaren alla olemme kuin riemullisia muurahaisia,

niin pieniä ja kuhisevia.

 

Sitten kävelemme Avenue Champs-Élyseetä kohti Tuileriesin puistoa.

Ihmiset kuntoilevat, pelaavat, syövät, juovat, istuvat, kävelevät, juttelevat, suutelevat

valtavassa puistossa, joka päätyy Louvreen.

Emme mene sinne vaan jatkamme kävelyä Seinen rannalle.

 

Auringon alla

                      musta korppi kävelee.

                                            Kuolemaan

                                                                 ei täällä kukaan usko.

 

Pont Neufin sillalla muistelen rakkauselokuvaa kodittomista

ja näen miehen nukkuvan kivipenkillä kassi tyynynään.

Ei niin romanttista todellisuudessa.

Sillan päässä aidat on täytetty rakkauslukoilla.

Tuhansia erilaisia, kirjoitettu rakkaiden nimillä,

uskon kyllä,

rakkautta vielä on

vaikkei minulla olekaan,

mutta onneksi en ole sen vankikaan.

Ei rakkautta tarvitse lukita,

sillä on siivet,

se on vapaa

ja silloin sen nimi on:

Rakkaus.

 

 

Notre-Damen edessä sepelkyyhkyt parveilevat ihmisten seassa

ja jonotamme auringon paahteessa sisälle kirkkoon.

Ja voi ihmeellisyys minkälaisia lasimaalauksia ja ruusuikkunoita kirkko on täynnä!

Menen niin sekaisin,

että kävelen kirkon ympäri ja luulen kävelleeni vasta toisen puolen kirkkoa,

ihmettelen miten kirkko voi vain jatkua ja jatkua.

Valo tulee sisään tuhansin värein lasimaalausten takaa

samalla tavoin kuin mosaiikinpalat heijastavat valoa eri suuntiin

ja siksi näyttävät kuin valo tulisi niistä sisältäpäin.

 

Jatkamme kävelyä nykytaiteen museoon, Pompidouhun,

mutta se on kiinni,

voihan perhana!

 

Hienon Pompodou rakennuksen vieressä on vesiallas nykytaidepatsaineen,

ja vettä tulee huulista, pääkallosta, ihmeolioista.

Vieressä on terasseja ja niissä istuu nuoria, iloisia ihmisiä

ja aukio, missä pelataan, leikitään, liikutaan

ja takana vanha kirkko, jonka vieressä kuva Dalista.

Vanhojen rakennusten jälkeen paikka tuntuu tuoreelta kuin ensi nurmikko.

 

Kaikki vanhat kirkot, jotka näyttävät vanhoilta, eivät välttämättä ole niin vanhoja.

Sen minulle paljasti vanhempi rouva pariisitar, joka on käynyt Suomessa 6-7 kertaa

ja rakastaa mm. Lahden Ristinkirkkoa (Alvar Aallon suunnittelema)

ja jossa sattumoisin minut on konfirmoitu.

Ranskalaiset haluavat kirkkojen näyttävän vanhoilta vaikka ne olisivat uusia.

Kävelemme vielä Pantheonille, mutta se on juuri mennyt kiinni

ja on mentävä kotiin,

missä olemme puolikuolleita

pariisittaria

viinilasien ja juustojen äärellä

jaksamme tuskin jutella.

Katson vain ihaillen ostamiani kenkiä.

 

Oranssit kengät

                      ja aito pariisitar

                                            tässä hetkessä.

 

 

Seuraavana aamuna herätessäni kaipaan

linnunlaulua ja Suomen keväistä vaaleanvihreyttä,

mutta herkistyn heti,

kun seison Louvren ovensuussa,

taiteen palatsi on minulle auki kuin aarrekammio!

 

Lähden etsimään Mona Lisaa eikä se ole vaikeaa.

Ihmiset ympäröivät häntä

ja näen paremmin ja selkeämmin

taulun hänestä japanilaisten tarkoista puhelinkameroista.

 

Harhailen virran mukana ja löydän karttaan merkityt merkittävimmät teokset,

vaikka muuten en ymmärrä pöljästä kartasta mitään

enkä osaa suhteuttaa suhteetonta suuruutta kartan mittasuhteisiin.

Suhteetonta on myös kahvilassa surkea kahvi,

5,20, pahvimuki ja lilliputin annos!

 

Seuraan kahvilassa nuorta tyttöä, joka silmät meikattuna ottaa yhteistä selfietä

suklaamuffinssin kanssa punaiset huulet supussa, silmät suurina eri kasvonilmein.

Lopulta muffinssi menee suuhun vaikka sitä hieman jo epäilen.

 

Louvressa kävelen ja kävelen

viisi tuntia ja ties miten monta kilometriä

ja lopussa jo ymmärrän kartankin logiikan,

kun olen mennyt useamman kerran harhaan.

Olen täynnä taidetta.

 

Kauneus ja totuus

                      taiteen tarkoitus rikkaus

                                            teitä hyvyyteen.

 

Juuri kun olen lähdössä pois, eksyn taas samaan huoneeseen missä olen jo käynyt,

mutta näen jotain mitä en edes etsinyt,

kristallikallo!

 

Mieleen palautuu viime kesän

Stonehenge matka ja Atlantis tutkimus,

joka päätyi British museoon katsomaan kristallikalloa.

TiiBaishi ja SimBanssi olivat silloin mysteerin äärellä.(http://tiinantaidepaivakirja.blogspot.fi/2016/06/)

 

Ulkona on helle ja metsästän ruokaa kuumuudessa.

Syön salaattia ja lopuksi puistossa

sulavaa jäätelöä,

kun katselen Seinen virtaavaa vettä

ja haaveilen uimisesta.

 

Tahdon vielä lisää energiaa väsyneeseen kehooni

ja ostan kahvilassa kahvin ja mansikkaleivoksen

ja maksan puolet enemmän, kun jään pöydän ääreen istumaan.

Tällainen ei Suomessa tulisi kuulonkaan,

jossa kahvi ja pulla (tai leivos) ovat kuin

pyhä kaksinaisuus.

Menen ystävääni Tuuli Taikuria vastaan,

joka on ollut konferenssissa ja

menemme yhdessä kirkkoon, jonka nimi on

Notre Dame de la Médaille Miraculeuse.

Siellä istumme nunnien ja muiden ihmisten joukossa

ihmetellen ihmeiden alttarikuvia

odotellen ihmeitä (joita ei kyllä tullut).

 

Ihmettä kaikki

                      auringot ja kuut

                                            jokainen aamu.

 

Aamulla lähden taas yksin

Père Lachaisen hautausmaalle.

Durocin asemalla vaihdan St-Lazaren ristysasemalle,

jossa joudun surrealistiseen elokuvaan.

Ihmiset virtaavat kuin muurahaiset

sinne tänne ylös alas ja sivulle

enkä pääse mukaan virtaan,

nuoli Gallienin pääteasemalle on milloin missäkin.

Sitten kun pääsen oikeaan suuntaan

ja oikeaan käytävään,

nousen rappuja ylös,

 

kulmassa seisoo sokea mies kerjäämässä,

jostain tulee vanhaa, ranskalaista musiikkia

ja ihmisiä on enemmän kuin olen koskaan nähnyt metroasemalla,

en edes Tokiossa nähnyt tällaista määrää.

Raiteiden toisella puolella ihmiset tuijottavat meitä,

jotka olemme toisella puolella

ja rappusista tulee koko ajan vaan lisää ihmisiä,

järjestysmies pidättelee massaa aloillaan.

Musiikki vaan soi ja mietin mahdunko koskaan metroon,

jossa ihmiset ovat kuin silakkapurkissa.

Näen itseni ulkopuolelta,

tuskan hiki virtaa,

kello ei ole vielä edes yhdeksää.

Hymyilen ihmisille,

muuta en enää voi.

Lopulta mahdun kyytiin ja pian olen perillä.



 

Karttaa en tarvitse, pääsen perille hollantilaisen vanhan pariskunnan kanssa.

Kartta kuuluisien ihmisten hautapaikoista on loppu läheisessä lehtikioskissa

ja porttivahti viittoo, että "map office" on edessäpäin,

mutta sitä ei koskaan löydy.

Olen ilmeisesti edelleen samassa surrealistisessa elokuvassa.

En myöskään älyä ottaa kuvaa karttataulusta,

en, en.

 

Kirjassani on epämääräinen kuva hautojen paikoista ja sen perusteella lähden etsimään

Jim Morrisonin hautaa ja kysyn neuvoa nuorelta, floridalaiselta tytöltä.

Hänkään ei tiedä ja lähdemme yhdessä etsimään.

Kysymme ainakin kymmeneltä ihmiseltä tietä sinne

 

ja kun löydämme perille.

olemme pettyneitä.

Ei musiikkia, ei huumekasveja, ei bileitä eikä edes erikoista muistomerkkiä.

Onneksi voimme jakaa yhdessä pettymyksen tunteen.

Sen jälkeen harhailemme suurten puiden varjossa, luovumme etsimisestä

ja vain ihailemme muistomerkkejä.

 

Isoja, pieniä, kivestä veistettyjä ruusuja, valokuvia, patsaita, muovinen joulupukki,

 

oikeita appelsiineja ja paljon kukkia.

Rauhaa ja hiljaisuutta.

Käymme yhdessä terassilla ja eroamme iloisina hautausmaaystävinä.

 

 Haudan hiljaisuus

                      ikuisesti rauhassa

                                            se on tulossa.

 

Palaan keskustaan ja syön tänäänkin salaattia ja juon valkoviiniä,

joka ramaisee niin, että istun vain puiston penkillä puoliunessa

ja sitten kiskon elossa olevat luuni ylös ja menen Grand Palacen näyttelyyn:

"Jardin" eli puutarha.

Näyttely yllättää minut ihanuudellaan.

Siellä on vanhoja kasvikirjoja, missä on oikeita kasveja, piirrettyjä, maalattuja, on paperista

 

leikattuja, valokuvattuja, kastelukannun muotoisia veistoksia jne.

 

Innostun lapsen lailla,

joka haluaa luonnon lähelle tutkimaan kaikkea

 

pientä ja elollista, muuttuvaa, vaihtuvaa,

ihmeiden kirjoja.

Seinässä lukee:

"Jos sinulla on puutarha ja kirjasto, sinulla on kaikki mitä tarvitset"

 

Illalla käymme Tuuli Taikurin kanssa Eiffel tornin juurella kuvaamassa,

eikä siinä ollut sen kummempaa katsomista.

Onhan se suuri ja hienosti väsätty, jono sinne ylös on pitkä.

 

Ranskaan voisi tehdä "kohtuullisuuslomia".

Kahvikuppi on kuppi eikä muki, niin kuin Suomessa.

Kakut ja muut herkut esim.macaron leivokset ovat kohtuullisen kokoisia.

Pikaruokaravintoloita on muutamia, mutta ei kohtuuttoman paljon, nakkikioskeja ei näy.

Ihmiset ovat kohtuullisen kokoisia, suorastaan hoikkia.

 

Perjantaiaamuna lähdemme junalla Chartresin kaupunkiin,

90 kilometrin päähän

pyhiinvaellukselle Chartresin katedraaliin,

mikä on Unescon maailman perintökohde.

Kierrämme sen ulkoapäin ja ihailemme kirkon

vanhaa, kivistä pintaa,

taidokkaita ihmispatsaita, jotka sulautuvat kirkon ulkoseiniin.

 

Tunnen onnellisuuden tunnetta,

kun menemme kirkon sisälle.

Jokaisessa ikkunassa on pikkutarkkoja lasimaalauksia

ja värit loistavat ulkoa tulevan auringon ansiosta.

Olen kuin sateenkaaren päässä,

kaikki värit ympärilläni, sisälläni.

 

 

Lattiaan on tehty eri kivilaaduista labyrintti

ja lähdemme kiertämään sitä

hiljaa, meditatiivisesti muiden kanssa.

Labyrintti kuvaa ihmisen ulkoisesta todellisuudesta sisäiseen kokemukseen,

se on kuin ihmisen elämä, elämän matka.

 

Hiljaa askellan

                      labyrintin polkua

                                            sisään itseeni.

 

 

 

Hyppään kesken kaiken pois,

usko loppuu,

 

loppuuko labyrintti ollenkaan vai meneekö se vain samaa ympyrää?

Käymme syömässä, shoppailemassa

ja ihailemme keskiaikaisen kaupungin rauhallista tunnelmaa.

 

Seuraavana päivänä menemme ylelliseen tavarataloon,

Galleria Lafayetteen ja sen kattoterassille katsomaan maisemia.

Ovella on kohtuullinen turvatarkastus enkä ihmettele.

Tavaratalo on kuin palatsi!

 

Näköalat ovat Eiffelille päin,

paahdumme aamupäivän paisteessa.

 

 

Kohtaamme matkallamme sattumalta Pyhän kolminaisuuden kirkon,

jossa saamme nauttia hyvä-äänisen nuoren miehen laulua

ja olemme todistamassa vihkimistä.

Akustiikka on yhtä komea kuin mieskin.

 

Nykytaidekeskus Pompidoussa maisemat ovat myös upeat

ja taidetta riittää taas väsymiseen asti.

Evans Walkerin valokuvia, modernia taidetta, nykytaidetta, muotoilua

kaikki eri kerroksissa.

Itse rakennuskin on taideteos.

Päivä menee nopeasti ja muistoksi jää ainakin:

tiskiveden makuiset kahvit pahvimukissa ketjukahvilassa, jonka wc:kin oli epäkunnossa ja

jonka nimeä en valitettavasti muista.

Korvissa soi lähikuppilamme salsamusiikkibändin kappaleet,

jossa iloiset ranskalaiset viettivät iltaa ja tanssivat.

Hyvänä makuna jokailtainen hienostunut valkoviini

lämpimässä Pariisin illassa ja

olemattomalla ranskalaisella parvekkeella.

 

 

 

Viimeisenä Pariisin päivänä lähdemme heti aamusta Versaillesiin.

Kello ei ole vielä 10:tä, mutta aurinko paahtaa,

 

kun jonotamme järkyttävän pitkässä jonossa,

joka luikertelee kuin pitkä mato.

Ihme kyllä, tunnissa olemme jo sisällä palatsissa.

Loisteliaat huoneet seuraavat toisiaan,

kattomaalauksia, kullanvärisiä lampunvarjostimia ja huonekaluja ja

Peilisali, jossa on 70 peiliä

 

ja jossa on tehty Versaillesin rauhansopimus 1919.

 

Ihmismäärä, helle, käveleminen ja katsominen väsyttävät

ja menemme puistoon syömään eväitä.

 

Sitten alkaa ilo ja ihmetys!

Kaikki Versaillesin puiston suihkulähteet alkavat suihkuttaa vettä!

Barokkimusiikki soi ja suihkulähteet elävät ja tanssivat kuin ilotulitukset.

Liotamme jalkoja lammessa, minkä keskellä on suihkulähdenäytös.

Turkoosit sudenkorennot lentelevät varpaisiimme ja korpit kävelevät nurmikoilla.

 

Muotoon leikatut puut, valtavat nurmikkoalueet,

joilla ei saa kävellä,

labyrinttimaiset käytävät ja vesialtaat,

joissa ei saa käsiään uittaa,

ovat puiston ydin.

 

Kuinka monta puutarhuria täällä on töissä ja

kuinka monta tuntia menisi, jos kiertäisi koko puiston,

kaikki sokkelot ja nurmikentät?

Suihkulähteet ovat päällä 15.30–17,

mutta me jo kiiruhdamme Marie Antoinetten "mökille" Petit Trioniin

ja vähän isompaan mökkiin Grand Palaceen.

 

Ne ovat viehättäviä, naisellisia ja värikkäämpiä kuin varsinainen palatsi

 

ja olisin halunnut nähdä

 

Mariankin puiston suihkulähteet toiminnassa.

Aika ei vain riitä kaikkeen vaikka olemme olleet jo 8 tuntia alueella.

Suurin elämys olivat suihkulähteet, jolloin kaikki aistit pääsivät käyttöön.

Vesi,

 

joka tuulen mukana pirskahteli välillä päälle,

musiikki,

ruohon ja kasvillisuuden tuoksut ja

tietysti kaiken tämän näkeminen.

Se oli todellinen elämys!

 

Vesisumussa

                      uudistuu helle polttaa

                                            vanhat elämät.

 

Seuraavana päivänä suuntaamme lentokentälle.

Kaikki on mennyt niin hyvin koko viikon,

 

mutta sitten lentokoneessa ilmastointi ei toimi ja

 

palaamme kesken lennon takaisin Pariisiin.

Vikaa korjataan, mutta olemme jo missanneet vaihtolentomme Arlandassa.

Lähdemme pian samalla koneella takaisin, lennämme vain alempana ja näemme koko ajan maan.

 

Ruotsin kentällä joudumme odottamaan vaihtolentoa kolme tuntia ja olemme vasta yöllä kotona.

Lentokoneen ikkuna on kuin kansallisromanttinen postikortti järvineen ja metsineen.

Väreinä ovat mustanvihreä, indigo ja oranssi-pinkki auringonlasku,

kun laskeudumme puolenyön jälkeen kotimaahamme.

 

En usko meneväni enää Pariisiin ellei ole "pakko".

Jos on, niin haluaisin mennä Versaillesiin uudestaan ja olla koko sen puolitoista tuntia suihkulähteiden parissa ja harhailla puistossa päivävarjon ja viuhkan kanssa huokaillen turhautuneena aatelisen pitkästyttävää elämää.

Pariisi, henkien kätkemä löytyy kirkoista, puistoista, ihmisten kauniissa kasvoissa, tyylikkäässä

 

pukeutumisessa, itsevarmassa käytöksessä, kaiken kattavassa kohtuudessa.

Niissä on se kauneuden henki,

Pariisin sydän.

Olin odottanut Pariisilta vain ihania taide-elämyksiä, kauniita ihmisiä ja nähtävyyksiä,

mutta löysin myös siellä asuvan henkisyyden, joka kätkeytyy kirkkoihin, taideteoksiin ja siihen kauneuden henkeen, mikä on Pariisi.

 

 

Miinusta ja plussaa:

-Pariisin hanavesi oli juotavaa ja hyvää. Jopa lentokentällä oli vesipiste pullon täyttämiseen ja samoin joidenkin nähtävyyksien edustalla

-kahvi oli kallista ja kamalaa litkua kahviloissa, ainoastaan lentokentällä sain kohtuullisen makuista

-metrolla oli helppo liikkua ja 10 kerran lippusarja suht´edullinen, lippuautomaatitkin olivat selkeitä

-ihmiset olivat ystävällisiä, englannin taitoisia, iloisia ja kohteliaita, jopa lentokentällä turvatarkastuksessa

-viini oli halvempaa kuin vesi ja tilauksen yhteydessä saa myös vettä (joten ei kannata tilata vettä vaan viiniä niin saa kumpaakin samaan hintaan) ja valkoviini ainakin oli taivaallista

-kauniita kenkiä ja vaatteita voi löytää myös edullisesti