Kevään runoja osa 2

Kevät oli viipyilevä.

Se odotutti itseään

niin kuin rakkaus,

joka tuli silloin, kun sille päälle sattui.

Aiheutti kaaoksen ja poistui paikalta

hiljaa sulaen.

Ja se kevät,

jonka vihreys vartoili puiden silmuissa

ja värit kukkien nupuissa.

Kevät, uuden alku.

Odotus, kuin pieni kuolema.

Koirien kanssa

kävellä kuulla kaikki

kukkien kuiske.

.

Tuomikin tuoksuu

tuulen tuiverrellessa

täysi tietoisuus.

Älä puhu minulle yksinäisyydestä.

Puhu minulle siitä

miten varjot hiipuvat

metsän reunasta pois,

miten aika loppuu

ja yksinäiset hetket

rannalla jäätelön valuessa tyhjän kuoreni sisään

ovat sittenkin ohi.

Älä puhu minulle rakkaudettomuudesta

vaan siitä,

miten suloisten puutarhoiden kallioiden takana

väijyy suden pilkallinen katse.

Sillä meillä kaikilla on sama osoite iäisyyteen

missä yksinäisyys ja rakkaus ovat sittenkin

saman kolikon

sama puoli.

Yöllä oli satanut

ja metsä oli syttynyt vaaleanvihreään loistoonsa.

Kielot, jotka vielä eilen sojottivat piikkeinä maasta

avasivat lempeästi lehtiään.

Kylmä ja kova ei koskettanut enää niitä,

jotka olivat pimeydessä karaistuneet.

Ketunleipien lauma kukki valkoisena kiven päällä

kuin keijukaiskuningattaren valtaistuin ja

männyn norkot pilkistivät oksien päistä

vaaleanvihreinä silminä.

Linnut,

ne kutsuivat meitä laulullaan uuden kevään juhlaan.

Se on nyt, ei enää huomenna.

  

Sataa ja kevään puut puhkeavat kukkaan.

Kunpa me ihmisetkin kukkisimme silloin kun on kukkimisen aika!

Olisimme samaa kuin ympärillämme oleva luonto,

aina uusia ja uudistuvia.

Syysmyrskyjen alkaessa me leijuisimme hiljaa alas maahan ja maatuisimme.

Ja keväällä, kun Nuuskamuikkunen soittaisi huiluaan ja aurinko lämmittäisi maata,

me heräisimme, nuuhkisimme ilmaa ja olisimme kuin linnut,

huolettomia ja luottavaisia.

Meillä on paljon luonnosta opittavaa,

ihmisetkin,

osa luontoa

maasta tulleet, maaksi palaavaa.

 

Vieläkin sataa,

mutta minussa oleva tunteiden virta on pysähtynyt kysymysten äärelle.

Onko muutos mahdollinen?

Mikä virran pysäyttää ja voiko sen käynnistää ilman Suurta Liikuttajaa?

Alkulähteelle palaaminen,

sitähän se elämä on.

Taivas ja maa täyttyivät vaaleanvihreästä,

puut kukkivat ja linnut pesivät.

Silti minä kävelin kohmeisena ja innottomana.

Aurinko Armas

et lämmittänyt kehoani

et mieltäni.

Minä taivuin kuoreeni odottamaan Sinua.

Herätä minut kun kesä On.