PikkuTiihän on syytön!

 

PikkuTii sai lahjaksi punaisen superpallon, jolla hän tykkäsi pompotella eri tavoilla. Pupu ei ollut palloleikeissä mukana, koska se oli pehmoleluille tyypillisellä tavalla kovin flegmaattinen joissain asioissa. PikkuTii kilpaili usein itsensä kanssa kuinka monta kertaa sai pallon kiinni ennen kuin se putosi ja karkasi. Joinain päivinä PikkuTii ei onnistunut kovin hyvin ja silloin hän suuttui pallolle, joskus jopa puri viatonta, kovaa palloa. "Senkin huono, typerä pallo!" PikkuTii kiukutteli. "Olet syyllinen siihen, että tämä menee näin huonosti senkin pallopiru!".

PikkuTii oli oppinut lapsuuden vuorovaikutustaidoissa, että Aina Joku on syyllinen ja syyllistä pitää etsiä. Oli vain kaksi vaihtoehtoa. Joko itse oli syyllinen ja viha kääntyi itseä kohti tai sitten toinen oli syyllinen, jolloin vikoja etsittiin toisesta.

PikkuTiin mielestä tämä oli selvä tapaus: "Pallo oli syyllinen hänen epäonnistuneeseen suoritukseen." Kyllähän sitä kiukkuaan johonkin piti purkaa ja syyllisiin ainakin! Tai niin PikkuTii oli oppinut ajattelemaan ja tuntemaan.

 

 

 

KurjuusKoulussa puhuttiin tänään syyllisyydestä ja siitä, mitä tarkoittaa kun sanotaan, että "maailma on mielemme peili". Opettaja kertoo esimerkin.Eräällä opettajalla on kädessään omena ja kaksi oppilasta kävelee häntä käytävällä vastaan. Toinen oppilas ajattelee, että "Hei, olen tehnyt tehtäväni hyvin ja saan palkinnon opettajalta" ja toinen ajattelee, että "No niin, minä olen taas tehnyt jotain väärin ja opettaja antaa omenan kaverilleni". Tarina ei kerro mitä sitten tapahtui, mutta siitä näemme sen, että kumpikin heistä ajatteli ja tunsi eri tavalla samassa tilanteessa. Toisella oli itsestään käsitys hyvänä oppilaana ja toisella tunne, että on huono ja syyllinen. Kummallakaan ei ole väärää tai huonoa ajattelua vaan kumpikin kokee sen, minkä on oppinut. Tässä tilanteessa toinen oppilaista näkee maailmanpeilistä sen, että on hyvä oppilas ja toisen peilissä lukee "syyllinen ja huono".

 

 

Opimme vuorovaikutustilanteita lapsuudessamme ja jos vanhempien suhteet toisiinsa ja lapsiin ei ole emotionaalisesti turvallisia ja hoivaavia, lapsille voi syntyä vääristyneitä ajatuksia/tunteita itsestä, toisista ihmisistä, elämästä ja maailmasta. Jos lapsi tuntee olevansa syyllinen esimerkiksi vanhempien riitelyyn, hän voi kokea jatkuvaa syyllisyyttä ja nähdä maailman syyllisyyssilmälasit ja syyllisyystuntosarvet päässään. Tällaisessa tunnemaailmassa on tuskin kovin kiva kokea maailmaa.

 

 

Vuorovaikutustilanteet kertovat ennen kaikkea meistä itsestämme ja siitä miten maailman koemme. Toisissa ei aina olekaan vikaa tai syytä eikä ehkä aina itsessämmekään. Kahden ihmisen väliin voi  tulla konflikteja, joista voidaan oppia, mutta niiden selvittämiseen tarvitaan molempia. Kaksi ihmistä tekee aina oman soppansa, joka kiehuu ja molemmat hämmentävät sitä, ei vain toinen.

 

 

 

KurjuusKoulun oppilaat saivat läksyn. Heidän pitäisi tarkkailla omia reaktioita varsinkin hankalissa tilanteissa ja nähdä miten he toimivat niissä. Tiedostamalla toimintansa he oppisivat ehkä muuttamaan toimintatapojaan. Voi olla, että he huomaisivat, että muutosta ei tarvitsekaan se toinen vaan he itse. Tai sitten molemmat.  Ensimmäinen reaktio voi silti olla halu toisen muuttamiseen.

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi" (Evankeliumi Matteuksen mukaan).

 

 

• 
   

 

Seuraavana päivänä PikkuTii raportoi KurjuusKoulun opettajalle oman vuorovaikutuskonfliktinsa. Hänen ystävänsä Oravapoika oli tullut käymään ja he leikkivät yhdessä intiaanileikkiä niin kuin yleensä. Oravapoika halusi aina olla intiaanipäällikkö ja PikkuTii joutui tyytymään Hopeanuolen rooliin. Joskus se kävi PikkuTiille hyvin, mutta tänään häntä sieppasi. Eikö hän voisi joskus olla päällikkö? PikkuTii ei sanonut mitään vaan nielaisi sieppauksen siemenet sisäänsä. Intiaanipäällikkö istui ja poltteli rauhanpiippua ja Hopeanuoli sai toimitella keppihevosensa kanssa heimon asioita.

 

PikkuTiin äiti oli juuri laittanut puutarhaan uudet krassintaimet, joita Hopeanuoli ei huomannut vaan ratsasti iloisesti niiden päältä. Vähän sen jälkeen äiti tuli ulos ja huomasi taimiensa katkenneen ja muussautuneen pehmeään saveen. Hän huusi ja polki jalkaansa ja Oravapoika osoitti PikkuTiitä "Toi on syyllinen!", hän huudahti. PikkuTii yritti selittää jotain vahingosta, mutta äiti laittoi hänet kaivamaan taimia ylös ja korjaamaan tekosensa. 

 

PikkuTiitä sapetti. Sitten häntä itketti, epäoikeudenmukaisuus. Sen jälkeen hän päätti mennä puolustamaan itseään vaikka häntä pelotti, että asiasta nousee riita. PikkuTii meni äidin ja Oravapojan luo ja kertoi miltä hänestä tuntui. PikkuTii sanoi, että se oli epäoikeudenmukaista kun Hopeanuolta vain syytettiin vaikka leikki oli yhteinen ja hän ratsasti hoitamaan intiaanipäällikön sanelemia tehtäviä. Ja ettei hän tahallaan niitä taimia kaatunut ja häntäkin surettaa taimien kohtalo ja se, että äiti suuttui. Äiti ymmärsi heti PikkuTiitä ja tiesi toimineensa äkkipikaisesti ja kohtuuttomasti. Oravapoikakin huomasi itsessään, että hän syytti heti toista päästäkseen itse pälkähästä. He lähtivät yhdessä pelastamaan krassintaimia ja tunteet virtasivat taas vapaasti kaikkien välillä.

 

 

 

KurjuusKoulun opettaja kehui PikkuTiitä, joka oli reippaasti sanonut sen miltä Minusta tuntuu. Hän ei ollut kääntänyt syyllisyyttä toiselle vaikka häntä oli jo lähtökohtaisesti ketuttanut se, että Oravapoika oli saanut taas olla intiaanipäällikkö. He kaikki olivat toimineet taitavasti konfliktin selvittämisessä ja nähneet osansa siinä, jolloin kenellekään ei jäänyt tunnetta syyllisyydestä tai epäoikeudenmukaisuudesta.

 

PikkuTii oppi Kurjuuskoulussa, että tärkein taito mitä elämässä olisi hyvä oppia, on vuorovaikutustaidot toisten ihmisten kanssa. Vuorovaikutustaitojen kehittyessä muuttuu samaan aikaan myös suhde itseen, omaan elämään ja maailmaan. Vaikeita asioita toisten ihmisten kanssa ei tarvitse vältellä tai juosta karkuun, vaan ne voi kohdata ja opetella sanomaan miltä itsestä tuntuu ja mitä toiselta toivoo. Ketään ei tarvitse muuttaa, mutta itselleen ja toiselle voi olla rehellinen silloinkin, kun pelkää tulevansa hylätyksi. Toimimattomissa ihmissuhteissa vuorovaikutustilanteet jäävät selvittämättä, jos toinen tai molemmat eivät näe osaansa yhteisessä ihmissuhdesopassa.

 

Vaikeat vuorovaikutustilanteet kertovat sen mitä Minä olen tässä hetkessä. Mitä olen oppinut itsestä ja toisista ja olenko jo valmis näkemään, että aina syyllisiä ei ole. On vain tukahdutettuja tunteita täyttymättömistä tarpeista, joita elämä heittää eteemme. Maailma näyttää meille peilinsä joka hetkessä halusimmepa tai emme. Mitä kauemmaksi juoksemme vaikeita tilanteita ja miten tuhannen piiloon pistämme päämme, koska emme halua kohdata haavojamme, sitä kauemmaksi menemme niistä suhteista, joissa Tasavertaiset ihmiset ja Tasapainoiset ihmissuhteet voivat elää toistensa kanssa niin, että kaikki voivat hyvin.