PikkuTii ja Epsanjan prinsessan kadonneet jalokivet

PikkuTiin KurjuusKoulun opettaja pyysi oppilaitaan etsimään mielestään muiston, jossa he olivat tunteneet, ettei heitä arvosteta ja että heidän rajojaan oli loukattu. Jokainen sai hetken miettiä hiljaa silmät kiinni. PikkuTiille tulee nopeasti muisto mieleen PäiväKurjuusKerhon ajoilta:

PikkuTii tunsi sisimmässään, että hän oli oikeasti Epsanjan prinsessa, jolla oli Epsanjan vuoristossa hieno linna ja hevoslauma odottamassa hänen paluutaan. PäiväKurjuusKerhossa hän puhui kavereilleen pupunsaksaa (=siansaksaa) ja valehteli puhuvansa epsanjaa. Hän toi kerhoon mukaansa Epsanjasta tuotuja koristenukkeja, jotka hän väitti ostaneensa itse. Nuket olivat naisia, joiden päällä oli röyhelöiset (flamenco) mekot, mustat kiiltävät hiukset ja kauniit korut. Sellainen kaunis nainen PikkuTiikin halusi olla, koska nuket näyttivät vähän prinsessoilta. Sen jälkeen kun PikkuTii löysi jostain rikkoutuneen "jalokivi" korun ja säilöi sen avattuun säästöpossuun, oli asia jo täysin selvä. Hän oli Epsanjan prinsessa, jolla oli hallussaan mittaamattoman arvokas aarre. Aarre, joka oli vaatimattoman näköisessä säästöpossussa ja jonka sisältöä ei kukaan voinut aavistaa.

Sieltä possusta jalokivet loistivat PikkuTiin huoneeseen salaperäistä valoaan ja hän kylpi niiden valokeiloissa kuin kuka tahansa prinsessa.

 

 

 

 

Kunnes eräänä päivänä PikkuTiin tullessa kotiin, säästöpossu ei enää ollutkaan ikkunalaudalla niin kuin yleensä. Minne se oli kadonnut? PikkuTii säntäili sinne tänne ja syytteli itseään possun katoamisesta. Sitten hän rohkaisi mielensä ja meni kysymään asiaa KoiraIsältään, joka tiskasi keittiössä. Asia selvisi nopeasti. KoiraIsä oli todennut, että säästöpossun pohja oli teipillä kiinni ja se oli siis käyttökelvoton. Hän oli nakannut possun roskapussiin ja vienyt pussin jo ulos. 

"EI!", PikkuTiin päässä ulvahti ja hän luikki kuin pupunpoikanen omaan huoneeseen ja pisti päänsä pehmolelujensa sekaan.
Tähän PikkuTiin surullinen muisto loppui, omaan kohtaloonsa alistumiseen.

Muisto oli PikkuTiin mielessä selkeä ja sen ajatteleminenkin tuotti tuskaa. Hän koki, ettei hänen aarteitaan arvostettu ja se tuntui samalta, ettei häntä itseään arvostettu ja kunnioitettu hänelle tärkeitä asioita. Opettaja pyysi tämän jälkeen oppilaitaan menemään mielikuvissaan muiston sisälle tunnustelemaan, mitä asioita se nostattaa kehoon ja mieleen.

Minkälaisia kehoaistimuksia tulee esille?

Missä kohtaa kehoa ne tuntuvat?

Mitä tunteita tulee ulos?

Mitä mielikuvia nousee?

 

Opettaja sanoi, ettei sillä ole väliä, ovatko mielikuvat ja muistot todellisia. Tunteet ja kehoaistimukset ovat totta tässä hetkessä. PikkuTiillä nousee ylös monia asioita.

Surettaa ja itkettää.

Pallean kohdalta ahdistaa.

Hengitys syvenee ja pienenee.

Väsyttää ja haukotuttaa.

Tuntuu, että KoiraIsään yhteys on menetetty ikuisesti.

Ja lopulta alkaa ärsyttää.

 

Mielikuvittelua jatketaan opettajan ohjaamana ja silloin PikkuTii näkee, että hän menee takaisin keittiöön KoiraIsän luo. PikkuTii potkaisee KoiraIsää nilkkaan ja sanoo vihaisesti "Perhanan piski, sä veit mun jalokivet!" ja ryntää ulos.

 

 

 

Siellä hän sukeltaa roskasäiliöön ja repii kiukun vallassa roskapusseja auki. Ja ihme kyllä, PikkuTii löytää säästöpossunsa. Tulevan naiseuden jalokivikätkö on pelastettu!

 

 

 

Sen jälkeen PikkuTii menee sisälle, käy kylvyssä ja pujottaa jalokivet kaulakoruksi. Hän laittaa korun kaulaan, lainaa äidin kynsilakkaa ja huulipunaa, laittautuu niillä ja menee peilin eteen katsomaan itseään.

Epsanjan prinsessa on syntynyt Suomeen!

 

(Huhu kertoo, että hoviheidoksi eli miespuoliseksi hovineidoksi, hän aikoo ottaa KoiraIsänsä)

KurjuusKoulun mielikuva/kehontuntemus harjoitus on ohi ja PikkuTii tuntee, että tämän jälkeen hän voi arvostaa ainakin itseään vähän enemmän. Muiden kehumiset menivät usein PikkuTiillä tuulena ohi, koska hänen sisimmässä ei ollut niille kosketuspintaa mihin tarttua.

Itsearvostuksesta on hyvä alkaa ja ehkä jonain päivänä PikkuTii voi tuntea saavansa arvostusta myös muilta.