Kartat olivat valmiina. Oppilaat ihailivat omiaan (salaa) ja
toisten karttoja vuolaasti. Mitä näillä sitten tehtäisiin? Sitä oli kysytty jo
monta kertaa tekemisen aikana, mutta opettaja hymyili vain salaperäisesti ja
hyräili hiljaa: "Väliaikaista kaikki on vaan...."
"No niin" opettaja sanoi, "ottakaapa kartat
ja tulitikut, jotka löydätte pulpeteistanne. "Mitä ihmettä, eihän me voida
näin hienoja taideteoksia polttaa "ajatteli PikkuTii kyynel jo valmiiksi
silmänurkassa. "Kyllä vain. Me menemme ulos ja poltamme nämä hienot
teokset", opettaja oli kuin ajatustenlukija. "Näin elämässäkin käy.
Aina kun kuvittelemme, että olemme saavuttaneet jotain hienoa, niin kohta se
onkin ohi. Mikään ei ole pysyvää. Jokaiselle asialle ja jokaiselle ihmiselle
käy lopulta samoin kuin teidän kartoille, ne haihtuvat pois ikuisiksi ajoiksi.
Pysyviä eivät ole myöskään ne paikat, jotka karttaan piirsitte eivätkä edes ne
tunteet, jotka sinne kirjoititte. Kaikki menee aina ohi. Karttojen polttaminen
voi tuntua ikävältä, mutta KurjuusKoulun oppiläksy on myös se, että asiat mitkä
tuntuvat nyt kurjilta, voivat myöhemmin olla kivoja. KurjuusKoulun nimi voisi olla myös KivaKoulu, mutta lopulta silläkään ei ole mitään väliä. Niin
kuin lottovoitto voi aluksi olla oikea onnenpotku ja lopulta kääntyä taakaksi,
jos alkaa pelätä sen menettämistä”.
PikkuTiin surunkiukun kyyneleet. |
Oppilaat menevät vastentahtoisesti ulos ja vitkuttelevat
tulitikkujen kanssa. Lopulta PikkuTii sytyttää itkun - ja kiukunsekaisesti tikkunsa
ja humps! kartta palaa nopeasti ja kauniisti.
"Ei se ollutkaan niin kauheaa luopua siitä"
PikkuTii ajattelee. "Sehän oli vain paperia ja sen tekeminen oli oikeasti
kivempaa, kuin se, että se oli valmis.
Ihan sama asia kuin se, että joulun odotukseen liittyvät askareet ovat
hauskempia, kuin itse joulu".
Pelinappula sentään säästettiin myöhempää käyttöä varten.
Sitten opettaja sanoo, että nyt mennään sisälle ja tutustutaan 20:een KurjuusKoulun aakkoseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti