PikkuTii ja itsekiltteyden taito

 

PikkuTiin Kurjuuskoulussa puhuttiin itsekiltteyden taidosta. Jos haluaa olla kiltti ja myötätuntoinen toisille, niin on hyvä opetella olemaan sitä myös itselle. PikkuTii oli mielestään aina ollut kiltti ja hemmotellut itseään oikein hyvillä herkuilla. Joskus siitä oli tullut paha olo, kun vatsa oli täynnä kermaleivoksia, mutta siitä selvisi hyvin nukkumalla paha olo pois. Opettaja vihjaili kyllä, että tämä toiminta saattaisi olla omien ikävien tunteiden välttelemistä. PikkuTii oli ihan hiljaa ja mietti.

 

Kurjuuskoulun opettaja pyysi oppilaita kuuntelemaan minkälaisia ajatuksia heillä pyöri mielessään. Ei niitä ajatuksia, joita ajatellaan tietoisesti vaan niitä, jotka soittavat mielen takana kuin omaa Radiotaan. Ne automaattiset, alitajuiset ajatukset, joita ei yleensä edes huomaa. PikkuTii oli kuvitellut olevansa tarkkaavainen omien ajatustensa suhteen, mutta koulussa olevien tietoisuusharjoitusten avulla hän huomasikin aivan jotain muuta ja PikkuTii kauhistui!

Julma Radio soitti jo aamusta alkaen synkeitä säveliään. Biisien sanat olivat armottomia:

"Ou jeah, susta ei oo mihinkään,

baby baby sun elämä on ihan turhaa

ja sä aina, aina, aina vaan epäonnistut,

koska sun elämässä ei tapahdu mitään hyvää.

On parempi varautuu vaan pahimpaan,

koska sä oot, niin niin niin paljon huonompi kuin muut.

Aah, uuh, jeeh!"

 

 

Opettaja selitti oppilailleen miten ajatukset ja tunteet syntyvät kehoomme.

Kun opettelemme ajamaan polkupyörällä, ajamisesta tulee lopulta automaattista toimintaa, jota emme joudu miettimään. Samalla voimme vaikka jutella toiselle, kun poljemme pyörällä.
Lapsena opimme vuorovaikutussuhteissamme ajattelemaan ja tuntemaan ja lopulta siitäkin tulee automaattista. Voimme tehdä kaikkea muuta samalla kun meissä, meidän sisällämme, automaattisesti ajatellaan ja tunnetaan. Samaistumme omiin ajatuksiin ja tunteisiin.

Mielen Radio pauhaa meissä joka päivä, koska se on mielen oma luonne ja toimintatapa. Omaa Radiotansa voi muuttaa vaikka helppoa se ei ole, mutta en kai minä voi olla kaksikymppisenä samanlainen kuin kuusikymppisenä!

Samaistuminen voi aiheuttaa sen, että vertailukohdan puuttuessa (tunnen vain sen mitä nyt tunnen, enkä sitä mitä minun olisi mahdollisuus tuntea), emme usko voivamme muuttua tai pahimmassa tapauksessa emme ymmärrä, että meidän jopa tarvitsee muuttua. Maailma tarvitsee kipeästi uusia muuttujia!

Jos jalka on kipeä, mieli fokusoituu jalkaan ja yrittää parantaa sitä. Jos minä (mieli ja keho) ovat kipeät, mieli fokusoituu minään ja pyrkii täyttämään sen täyttämättä jääneitä tunnetarpeita. Siksi kai minäkeskeisten ihmisten lauma on vallannut maailmamme ja me etsimme kuin mammuttilauma vihreämpää ruohoa naapureiden puolelta.

Monet meistä ovat oppineet olemaan itselleen säälimättömiä ja samaistuneet näihin alitajuntaisiin, tuttuihin ja niin turvallisiin mielen ja tunteiden liikkeisiin, etteivät edes huomaa miten kivuliaat biisit soivat mielessämme koko ajan. Näiden biisien tahdissa tanssimme päivästä toiseen kunnes päätämme ottaa niiden sanoista selvää. Se voi ensin olla kurjaa kuunnella niiden ikäviä sanoja ja hyväksyä omat biisilistansa, mutta sitten voi ottaa yhteyttä omaan biisinikkariinsa ja antaa toimeksianto myötätuntoisten sanojen kirjoittamiselle.

 

PikkuTii päätti, että hän alkaa olla kiltti myös omalle keholleen, eikä syö liikaa sokeria, ja että hän muuttaa Radionsa biisit kiltimmiksi.

PikkuTii sanoi heti aamulla itselleen, että on tehnyt aina parhaansa. Päivän aikana, aina silloin kun hän heräsi tietoisuuteen, PikkuTii muisteli asioita, missä oli toiminut hyvin ja pyrki ymmärtämään miksi ei ollut aina kyennyt enempään. Hän sanoi itselleen, että häntä arvostetaan ja hänen elämänsä on hyvää.  PikkuTii myös kiitteli niistä asioista maailmankaikkeutta, mitkä olivat nyt hyvin. Hän ei hokenut vahvistuslauseita vain mantranomaisesti päässään, vaan pyrki myös tuntemaan näiden lauseiden sanomat, uskomaan niitä.

PikkuTii ei olisi uskonut, että kävisikin näin. Julma Radio sai shokin, kun PikkuTii päätti alkaa kiltiksi ja myötätuntoiseksi itseään kohtaan. Se ryhtyi vastaiskuun ja räjäytti ilmoille kunnon kostoiskun:

 

PikkuTiin kädet olivat niin kuivat, kipeät ja tulehtuneet, että hän itki käyttäessään niitä. Kurjuuskoulun opettaja lohdutteli sanoen, että "Sisäinen kipu voi provosoida kipunsa keholle näkyväksi. Ne huutavat: Näe meidät, kuule meitä ja rakasta meidät terveeksi!" Keho ja mieli kamppailivat uusia ajatuksia vastaan kipeällä tavalla ja PikkuTii pinnisteli, että jaksaisi jatkaa kiltteyttään. Hänen teki kyllä mieli ajatella, että ”Tietenkin taas käy näin ja eihän minulle koskaan tapahdu mitään muuta kuin vastoinkäymisiä”. PikkuTii olisi vain halunnut mennä peiton alle ja jäädä sinne koko loppuelämäkseen, mutta Pupu oli erimieltä.

 

Pupu houkutteli PikkuTiin kavereiden kanssa PikkuYkkösPuistoon leikkimään ja laittoi kotona riehumismusiikkia cd:ltä. Yhdessä he leipoivat pullaa ja tekivät kaikkea kivaa. PikkuTii välillä jopa unohti, että häntä sattui. Sitten Pupu ja PikkuTii molemmat silittivät PikkuTiin käsiä ja sanoivat niille, että me huolehditaan niistä. Pikkuhiljaa Radion kostoisku heikkeni, kun se ymmärsi, että se hyväksytään sen armottomista biiseistään huolimatta. Jollain tavalla se oivalsi myös sen, että kaikki siinä olikin yhtä, mieli, keho, tunteet, alitajunta ja niiden hyvä yhteistoiminta tuotti kokonaisuudelle hyvät, uudet biisit, joista kaikki tykkäsivät.
 

Itsekiltteydessä ei ollutkaan mitään, mitä olisi pitänyt vastustaa.