Nyt niitä piirustuksia tulee. Sananmukaisesti. Otan vain
puuvärit, katson hetken millä värillä aloitan ja sitten annan käden viedä.
Parhaimmassa tapauksessa käsi piirtää ja mieli katselee. Loppuvaiheessa piirrän
yksityiskohdat harkiten ja annan mielenkin osallistua touhuun.
Mutta perjantaina sain hyvä opetuksen. Ensin piirsin
enkelijoukon, mikä kuvassa näkyy ja sen jälkeen ajattelin reteenä piirtää vielä
toisenkin yhtä hyvän. Ajatus kyllä tuli ennen kuin aloitin, joka sanoi että: ”Vain yksi
päivässä”, mutta ohitin sen. Aikaa oli, miksi en siis käyttäisi sitä? Piirsin
ja piirsin. Ei hemmetti, ihan kamala. Käänsin kuvan toisinpäin, no, aika hyvät
viivat, jatketaan. Piirsin ja piirsin, ei hitto, ei tästä tule mitään. Olin
ärsyyntynyt ja vihainen itselleni, miksen kuunnellut sisäistä opastani. Kuva
oli ruma ja ikävä. Revin sen suht´neutraalilla mielentilalla,
etteivät koirat pelästy vihaiseen tunnetilaani ja laitoin sen
turhautuneena paperiroskikseen. Useampi tunti meni
turhaan piirtämiseen, mutta mitäs olin niin ahne. Oppilaani ilmaisi juuri
tämän oikean sanan "ahne", kun seuraavana päivänä tilitin prosessiani. Sitä se oli.
Tässä nyt seuraillaan kuinka kauan tämä flow pysyy yllä. Yleensä prosessi loppuu siihen, kun keksin tehdä kaikkea muuta kuin kyseistä toimintaa (vaikka tiskaamista) enkä saa langanpäästä kiinni vaikka kuinka yrittäisin. Se on
sen merkki, että projekti on ohi. Niin se on aina mennyt.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti